Elämää kentän laidalla

Perheessämme ei ole aiemmin juurikaan harrastettu joukkuelajeja. Emme ole siis tottuneet notkumaan kentän laidalla tuulessa ja tuiskussa, ajamaan satoja kilometrejä peleihin tai keräämään joukkueelle rahaa myymällä naapureille ja kollegoille milloin mitäkin sukkia, arpoja tai leivonnaisia.

Tähän tuli muutos kertaheitolla, kun Nelli aloitti hockeyn pelaamisen Uudessa-Seelannissa. (Peli on Suomessa tuntematon, mutta muistuttaa jääpalloa ilman jäätä. Kova pallo, käyrä maila ja pelialustana ”turf” eli tekonurmen tyyppinen pohja). Hockey on täällä suosittu joukkuelaji, kuten myös esimerkiksi Australaissa, Hollannissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa.

Alunperin Nelli pelasi vain koulun omassa sisäisessä 6 joukkueen turnauksessa, eikä ajatus koulun edustusjoukkueesta tuntunut realistiselta tai edes kovin houkuttelevalta. Olihan Nelli vasta aloittanut hockeyn, joten välimatka kisajoukkueen tasolle oli melkoinen. Viikko viikolta Nelli kuitenkin kehittyi ja yllätti ainakin meidät täydellisesti halutessaan kysyä valmentajalta, pääsisikö edustusjoukkueeseen maalivahdiksi. MAALIVAHDIKSI! Vastaus oli luokkaa ”ehdoton ehkä”. Valmentaja ei ollut ihan vakuuttunut, miten joukkueen pienin pelaaja pystyisi riittävästi peittämään isohkoa maalia, ja käyttäisivätkö vastapuolen pelaajat tilannetta härskisti hyväksi ja laukoisivat aina ylärimaan. Todettiin, että Nelli käy edustusjoukkueen harjoituksssa, mutta pelaten muuta positiota kuin maalivahtia. Varsinaisssa peleissä peliaikaa ei uudelle tulokkaalle välttämättä heruisi. Ja näillä mentiin.

Pikkuhiljaa Nelli kuitenkin sai peliaikaa ”inner” positiossa (tavallaan laidalla oleva puolustava hyökkääjä). Muutamassa turnauksessa pääsi sitten maalivahdiksikin. En tiedä kumpaa silloin jännitti enemmän, äitiä vai tytärtä. Mutta Nelli hoiti homman hienosti!!! Koko kausi huipentui kansalliseen 7-8 luokkalaisten jokavuotiseen AIMS Games-urheilutapahtumaan Taurangassa, jossa yli 10 000 lasta kisasi yli 20 eri lajssa. Alunperin oli puhuttu valmentajan kanssa, että tänne ei Nellin todennäköisesti kannata edes lähteä (ja maksaa kallista osallistumismaksua), koska peliaika olisi minimaalinen eikä ainakaan maalivahtina. Lopulta Nelli kuitenkin pääsi joukkueen mukaan, pelasi sekä inner-paikkaa että jakoi maalivahdin pestin joukkueen ”ykkös-maalivahdin” kanssa. Nelli sai myös lisänimen ”Pint Size Goalie” 😊

Tuon kyseisen AIMS-viikon aikana tulikin sitten Tauranga- Whakatane reitti kohtuullisen tutuksi, kun 5 kertaa viikon aikana ajeli tuon 90 km matkan suuntaansa. Mutta ehdottomasti oli sen arvoista! Ja kyllä, oli kylmää ja tuulistakin, mutta se ei haitannut. On ollut hieno seurata lapsen kehittymistä ja intoa harjoitella, sekä sitkeyttä mennä eteenpäin vaikka alku tuntui hankalalta. Muiden pelaajien vanhemmista on tullut tuttuja, kun yhdessä on hytisty kentän laidalla ja jaettu autokyytejä . Kaikkein hienointa on kuitenkin ollut havaita se kokemus, yhteishenki ja kaverisuhteet, jonka joukkue antaa. Iso kiitos menee myös Nellin parhaalle kaverille Jessille, hänen vanhemmilleen sekä omalle opettajalle Mr. Doneylle, jotka omalta osaltaan ovat kannustaneet ja rohkaisseet Nelliä eteenpäin.

Entisen anti-joukkuelaji-ihmisen on kai pakko tunnustaa, että elämä kentän laidalla on sittenkin aika mahtavaa.

Paras kaveri Jess auttaa kypärän kiinnityksessä

Nelli valmistautuu illan peliin AIMS2017-turnauksessa Taurangassa

"Pint Size Goalie" ja taustajoukot. Oma ope ja valmentaja antavat viime hetken ohjeet.

Hieno fiilis hyvin menneen pelin jälkeen. Vaikka tuli tappio 0-1 Northcrossille, tätä pidettiin yhtenä Nellin ja koko joukkueen parhaista peleistä AIMS2017-turnauksessa.  Vasemmalta Jess, Nelli, viime vuoden ihana ope Miss Boswell ja Jenna (punapäiset identtiset kaksoset olivat melkoinen pakkipari)

Joukkueen maskotti Barbara-Nalle oli aina mukana peleissä.

Valmentajan vinkit väliajalla

Penalty corner! Maalivahti ja 4 puolustajaa valmiina.

Hässäkkää maalin edustalla. Meidän joukkue siniturkoosissa.

Whakatane Intermediate School Girls Hockey Team 2017. Vasemmalla Nellin luokan ope Mr. Doney ja oikealla valmentaja Ngamihi Moses. Nelli alarivissä vasemmalla.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin!

Lääkäriin!

Nyt kun yli vuosi on tullut täyteen Uudessa-Seelannissa, on myös ehditty saada kokemusta ensiavussa ja terveyskeskuksessa jonottamisesta. Tarkemmin ottaen sitä -jonottamista- ei ole tarvinnut tehdä. Joko meillä on käynyt ihan ihmeellisen hyvä tuuri, tai sitten asia todella hoituu näin sutjakkaasti täällä. Lääkäriajan on saanut varsinkin lapsille yleensä saman vuorokauden sisään ja aikuisellekin seuraavalle tai sitä seuraavalle päivälle.

Täällä ihmiset rekisteröityvät jonkun paikallisen Medical Centerin asiakkaaksi. Paikan saa itse valita, se ei riipu asuinpaikasta tai osoitteesta. Ei myöskään työtilanteesta tai työnantajasta. Medical Center on terveyskeskus, joka toimii yksityisesti, mutta velottaa yleisesti määritetyn (minimi-) hinnan asiakkailta, jotka ovat oikeutettuja kansalliseen terveydenhuoltoon.

Oma terveyskeskuksemme Ohope Beach Medical Centre

Ensimmäisen kerran kun joku lapsista oli kovassa flunssassa ja tarvitsi lääkärintarkastusta, kieltämättä vähän jännitti, miten systeemi nyt sitten toimii. Olimme ihan äimän käkenä, kun ajan sai muutaman tunnin päähän soitosta, lääkäri otti vastaan minuutilleen sovittuna aikana ja kun menin maksamaan, vastaanottovirkailija vain hymyili ja toivotti hyvää päivän jatkoa. Saman talon yhteydessä toimivassa apteekissa kävimme hakemassa reseptilääkkeet, enkä heti meinannut ymmärtää, että nekään eivät maksa mitään. Sittemmin koko perhe on vieraillut erinäisiä kertoja lääkärin vastaanotolla ja onpa kertaalleen vietetty Nellin kanssa yö sairaalan lastenosastollakin, kun liikuntatunnilla sattunut haveri johti aivotärähdyksen kaltaisiin oireisiin. Uloskirjautuessamme piti vielä erikseen varmentaa, että tosiaan, hinta tutkimuksista, hoitotoimenpiteistä sekä äidin ja tyttären yöpymisestä ruokineen oli tasan nolla taalaa.

Lyhyesti voisi sanoa, että terveydenhuolto täällä tuntuu toimivan aivan käsittämättömän hyvin. Peruslähtökohta on se, että vaivat halutaan hoitaa kuntoon, ennenkuin ne aiheuttavat enemmän ongelmia – ja kustannuksia. Ja erityisesti lapset – perheen varallisuudesta riippumatta- halutaan hoitoon jos tarvetta on. Toisin sanoen, kaikki lapset ovat oikeutettuja maksuttomaan terveydenhoitoon, mukaan lukien lääkärin määräämät lääkkeet. Aikuiset ja yli 13-vuotiaat maksavat lääkärikäynneistäänja lääkkeistään, mutta erittäin kohtuullisen hinnan. Esim. n 20 min lääkärikäynti sisältäen nieluviljelyn angiinan varalta; luokkaa 35 taalaan (reilut 23 euroa). Ja mikä uskomattominta: kaikki – siis kaikki- lääkärin määräämät lääkkeet 5 taalaa! Toissapäivänä kävin juurikin tuon angiinaepäilyn takia tarkastuksessa ja lääkäri antoi flunssapotilaalle kunnon satsin särkylääkkeitä, toki otettavaksi voinnin mukaan, mutta taitaa vähän jäädä seuraavaankin kertaan.... ; 100 kpl 500 mg ibuprofen- ja 100 kpl 500 mg paracetamol tabletteja yhteishintaan 5 dollaria (reilu 3 euroa).

Tämä setti yhteensä 5 taalaa. Jäi muutama tabu myös seuraavaan kertaan!

En osaa sanoa, mikä tässä systeemissä on niin totaalisen eri tavalla järjestetty, mutta en ole havainnut keskustelua lääkäriin jonottamisesta tai kalliista lääkkeistä, kuten Suomessa. Vastaanottotiloissa ei myöskään ole näkynyt ruuhkia, eli ilmeisesti ihan jokaisen pikkuvaivan takia ei kuitenkaan lähdetä lääkäriä hätyyttelemään, vaikka maksu onkin minimaalinen. Ja kuten sanoin, palvelu on tarjolla kaikille kansalaisille. Ehkä Suomen SoTe-järjestelmää uusiessa kannattaisi bencmarkata täkäläinenkin malli. Toimii.

Ihanat koirat rannalla

 Todellakin – täällä koiran saa ottaa rannalle mukaan! Ainakin näillä omilla kotikulmillamme Ohope Beachilla. On siis ihan luvallista lähteä rannalle lenkille koiran kanssa. Paikalliseen tapaan koirat myös yleensä ovat vapaana. Kirjoittamaton sääntö on, että koiran jätökset pitää asiallisesti siivota ja että koira ei saa aiheuttaa ongelmia muille koirille tai ihmisille.

Ohjeet omistajille

Nyt kun itsekin täällä koiranomistajana rannalla liikkuu, huomaa joitakin eroja suomalaisen ja uusi-seelantilaisen ”koiraetiketin” välillä. Ensimmäisen ja silmiinpistävin ero on vuorovaikutuksessa –  sekä nelijalkaisten että kaksijalkaisten kesken. Suomessa kun vastaan tulee toinen koira, niin monilla omistajilla ensimmäinen reaktio on kiristää hihna kireälle, etteivät koirat vaan missään tapauksessa pääse haistelemaan toisiaan.

 – ”Hei älä päästä sitä sun koiraa lähelle, kun tää ei tykkää toisista yhtään”, ohjeistetaan. No, okei, en tietenkään päästä, ettei tule kellekään paha mieli. Joskus vaan olen sitten miettinyt, että olisiko sillekin äkäisesti lyhyessä hihnassaan rähisseelle koiralle tehnyt ihan hyvää päästä joskus harjoittelemaan ihan normaalia kanssakäymistä toisten koirien kanssa. Omistajien kesken katsekontakti ole itsestäänselvyys eikä vastaantulijaa  - varsinkaan puolituttua, saati tuikituntematonta- ole välttämättä syytä tervehtiä.

Täällä on rennompaa. Vastaantulevat koirat nuuhkaisevat, heiluttavat  häntää ja saattavatpa intoutua leikkimäänkin. Omistajat tervehtivät ja vaihtavat muutaman ystävällisen sanan, ennenkuin matka jatkuu rantaa eteenpäin.

Joku saattaa ihmetellä, että eikö niiden vapaana olevien koirien kanssa tule hässäkkää, kun on narttuja ja uroksia, ja sehän on tunnetusti niin hankala yhdistelmä. Niin Suomessa. Täällä asia on ratkaistu jo etukäteen. Koirat – ja varsinkin urokset- ovat pääsääntöisesti leikattuja. Jos koira ei ole selkeästi jalostukseen tarkoitettu näyttelykoira, ei ole mitään erityistä syytä pitää sitä leikkaamattomana. Vähempi stressiä ja sydämentykytystä sekä omistajalle, että koiralle. Tähän kannustetaan myös ihan rahallisestikin; paikallinen koiran rekisteröintimaksu on asuinkunnasta riippuen jopa puolet halvempi leikatuille kuin leikkaamattomille koirille.  Money talks- ohjausta käytetään myös rankaisemaan huonosti käyttäytyvien koirien omistajia. Jos koira esimerkiksi hyökkää ja puree toista koiraa tai ihmistä, ja asia ilmoitetaan paikalliselle Dog Control-valvojalle,  rekisteröintimaksuun tulee korotus. Lisäksi nimi tulee ”mustalle listalle”. Jos saman henkilön omistama koira hyökkää uudelleen, on mahdollinen vahingonkorvaus sitä korkeampi, mitä useammin nimi on listalle päätynyt. 

Nyt on terrierienergiaa! Nöpö, Westie Fergus ja Jack Russell Gemma.

Ota kiinni jos saat! 

 Nöpö hippasilla isomman kaverin kanssa

Yksinäinen pallo odottaa uusia karvaisia leikkikavereita

It’s Mufti Day!

Jaa että mikä? Tässä yksi hyvä esimerkki siitä, kuinka englannin kielessäkin on paljon paikallisia sanontoja tai termejä, jotka ei ihan heti ummikko-ulkkarille aukene, vaikka kieltä kohtuu hyvin -ainakin omasta mielestään- osaisikin.

Nuorimpien lasten ala-asteella on tasaiseen tahtiin ns. ”Mufti Day”. Yleensä perjantaisin parin kuukauden välein. Ensimmäisen kerran tästä tuli muistilappu pikkutyttöjen mukana kun koulun käyntiä oli takana muutama viikko. Siinä oli ytimekkäästi :”It’s Mufti Day again next Friday! For those kids wanting to go Mufti, please hand in a gold coin donation. Extra dollar for wheels and sizzle!”

Whaat?? Tämä oli niin hepreaa, että meni kerralla yli hilseen. Tarkoitus oli varmasti tästä jotain tarkentavaa opettajilta kysyäkin, mutta siinä koulun alkamisen ja muun säätämisen ohella unohtui saman tien. Se Mufti Day konkretisoitui sittemmin eräänä perjantaina, kun Neela ja Ninni ihmetellen kysyivät äidiltä, että miksi noi kaikki muut lapset tuli kouluun tavallisissa vaatteissa, ja me ollaan ainoat koulupuvuissa? Miksi et sanonut että voi tulla omissa vatteeissa? No koska äitinne ei ollut koskaan kuullutkaan mistään Mufti Daysta, jolloin on siis lupa tulla kouluun omissa vaatteissa, kunhan tekee yhden taalan (gold coin) lahjoituksen koulun kirstuun. Niin ja extra taala siitä, jos sinä päivänä haluaa tuoda kouluun ”omat rullat” eli poikkeuksellisesti tulla pyörällä tai rullalaudalla. Tai jos haluaa sen ”sausage sizzlen” eli paistetun makkaran lounaaksi. 

No, oppia ikä kaikki. Sittemmin ei ole Mufti Day mennyt äidiltä(kään) ohi.

Tässä on "normipäivä" eli  lapset koulupuvuissaan. Ninni alarivissä eka vasemmalta.

Mufti Day -päivänä kouluun saa tulla omissa vaatteissa. 

Neela ja lempihuppari. Pinkki, tottakai.