Oman kylän tyttö toi Riosta mitalit

Uudelle-Seelannille kultaa (200 m) ja pronssia (500 m) Rion olympialaisissa melonut Lisa Carrington on täällä Whakatanessa paikallinen urheilujulkkis. 27-vuotias Carrington http://www.olympic.org.nz/athletes/lisa-carrington/  on jo nyt saavuttanut urallaan varsin paljon, ja toi kultamitalin myös ensimmäisistä olympialaisistaan neljä vuotta sitten Lontoosta. Omalla asuinalueellamme Ohope Beachilla on Lisan kunniaksi nimetty Carrington Lane, ja kultamitalin varmistuttua katukylttiin oli kiinnitetty nippu kultaisia ilmapalloja, kuten myös muualle Whakatanen kaupunkiin. Uusiseelantilainen ANZ-pankki on yksi Lisan pääsponsoreista, joten nyt myös pankkiautomaateilla on kultaiset plakaatit juhlistamassa sekä Lisan että muun NZ:n olympiajoukkueen saavutuksista Riossa.

Ja mikäpä on juhlistaessa 18 olympiamitalia, joista 4 on kultaa, 9 hopeaa ja 5 pronssia! Aika mieletön saavutus 4,4 miljoonan kansalaisen maalle. Uusi-Seelanti oli mitalitaulukossa 19. sijalla, mikä sekin on erinomainen tulos, mutta maa on ihan kärkikahinoissa kun suhteuttaa mitalit väkilukuun. Urheiluhullu kansa sai mitä halusi ja kaunis God Defend New Zealand https://www.youtube.com/watch?v=_dPcj_aC8fk kuultiin Riossa useaan kertaan maan lipun noustessa keskimmäiseen salkoon.

Samaan aikaan toisaalla: Suomessa käydään katkeraa jälkipyykkiä historian huonoimmasta tuloksesta olympialaisissa. Mene ja tiedä sitten, mitä pitäisi suomalaisessa urheiluskenessä tapahtua, mutta näiden kisojen perusteella Kummolan http://yle.fi/urheilu/3-9110320  peräänkuuluttama ns. Uuden-Seelannin malli ei liene yhtään huono idea. Tätä konseptia, jossa resurssit keskitetään vain tiettyihin lajeihin (joista menestystä on ylipäätään ihan aikuisten oikeasti odotettavissa) toteutti käsittääkseni reilun viiden miljoonan asukkaan Tanska, jonka joukkue toi Riosta 15 mitalia. Tämä on maan paras mitalisaalis olympialaisista sitten vuoden 1948. Ei paha.    https://en.wikipedia.org/wiki/Denmark_at_the_2016_Summer_Olympics 

Suomalaisista urheilijoista iso osa alisuoriutui jälleen kerran arvokisoissa, joka on käsittämätöntä. Me penkkiurheilijat ollaan armottomia, mutta pakostikin miettii, onko suomalaisten veronmaksajien rahoilla mielekästä maksaa näin isoa porukkaa kisoihin. Ja jos edes urheilujohtajat eivät halunneet asettaa mitalitavoitteita, niin sekin kertoo osaltaan aika karua kieltä.

Huoh... Lähden Carrington Lanelle katsomaan, vieläkö kultaiset ilmapallot on ehjiä.

The Kiwi way of doing things

Monet suomalaiset tuttavamme ovat kysyneet, millaista elämä täällä Uudessa-Seelannissa on ja miten se eroaa - jos eroaa- Suomesta. Takana on vasta reilut puolitoista kuukautta, joten kovin syvällä rintaäänellä ei tietenkään vielä voi puhua. Jonkinlaista näppiuntumaa on kuitenkin.

Ensimmäinen asia, joka tulee mieleen on luonto, ilmasto ja vuodenajat. NZ kun on eteläisellä pallonpuolikolla, talvi ja kesä ovat Eurooppaan verrattuna päinvastoin, eli nyt elämme täkäläistä "talvikautta". Lainausmerkeissä, koska pilvettömältä taivaalta paistava aurinko ja lähes 20 C lämpötila ei suomalaisesta tunnu erityisen talviselta.  Parhaimmillaan talvipäivä on ihan verrattavissa Suomen kesään. Todettava on kuitenkin, että lämpötila vaihtelee päivän aikan paljon ja aamulla on usein vain pari astetta nollan yläpuolella. Se ei silti estä paikallisia lapsia lähtämästä kouluun shorteissa ja t-paidoissa ja -mikä hurjinta- paljain jaloin. Kyllä! Tämä muuten on todellinen kiwi way: paljain jaloin mennään kesät talvet. Mikä ei tapa, karaisee.

Kesäaika tarkoittaa täällä useita kuukausia aurinkoa ja mukavaa, n. 25 C lämpötilaa. Yli 30 C helteitä koetaan vain harvoin kesässä. Itse asumme pohjoissaaren pohjoisrannalla (päiväntasaajan puolella), jossa sää on koko valtakunnan aurinkoisin ja lämpimin. "Lämmin" ja "kylmä" ilmansuunta ovat siis päinvastaiset kuin mihin olemme tottuneet. Luonto on isossa roolissa täällä, eikä syyttä: todella upeita rantoja, jylhiä rinteitä ja vuoria sekä viidakkomaista, lähes koskematonta metsää. Ja paljon muuta, mitä emme ole vielä edes nähneet. Pohjois - ja eteläsaaren luonto ja ilmasto eroavat toisistaan kuulemma myös melkoisesti.

Yksi iso ero Suomeen on talotekniikka. Suhteellisen lämmin ilmasto on yksi syy, miksi paikalliset talot saatetaan rakentaa jopa tyystin ilman koko talon lämmitystä. Ikkunat ovat varsinkin vanhemmissa taloissa usein vain 1-kertaiset. Eristystä ei juurikaan ole, vaan seinässä on todellakin vain sisä- ja ulkopuoli. Kesäaikaan no problem, mutta kun talvella varsinkin yöt voivat olla todella kylmiä, ovat villasukat ja fleecet ihan must varusteet! Erilliset patterit ja ilmalämpöpumput lämmittävät sitten tarvittaessa olo- ja makuuhuoneet. Ja yksi varuste, johon en aiemmin ollut törmännyt: sähkölämmitteinen patja. Aluksi vähän ihmettelimme tätä, mutta emme enää!

Last but not least, ehkä selvin ero suomalaiseen elämänmenoon: paikallisten kyky ja halu kohdata muita ihmisiä. Täällä  todellakin moikataan (hymyillen huom.) vastaantulijaa lenkillä, kaupassa ja missä tahansa missä ihmiset kohtaavat. Usein vielä heitetään joku ystävällinen small talk-fraasi perään. Jopa lentokenttä- ja tullivirkailijat heittävät ystävällistä läppää, johon muun maailman lentokentillä ei juuri törmää. Taannoin suomalaisessa mediassa käyty keskustelu "pitääkö bussikuskia todellakin tervehtiä" herätti täkäläisissä ymmärrettävästi hieman ihmetystä.

Maailman paras kielikoulu!

Tuhannen taalan kysymys ulkomailla: miten avittaisimme lapsen kotoutumista ja uuden kielen oppimista mahdollisimman paljon? Yksi resepti ainakin näyttää toimivan ylitse muiden: anna lapsen tehdä sitä, mistä hän eniten tykkää ja on kiinnostunut. Esimerkiksi Nellin kohdalla se on ratsastus. Ei siis muuta kuin paikallista ratsastuskoulua etsimään. Luokkakaverinsa vinkkasi tallista, jossa itse käy ja sinnehän mekin Nellin kanssa suunnattiin. Käydessämme tallilla eräänä sunnuntaina omistaja totesi heti, että nythän koulun lomien aikana on 2 viikon päiväleiri klo 9-15, eiköhän laiteta Nelli sinne. Ja niinpä jo seuraavana aamuna alkoi hevos- ja ratsastussanaston hands-on- harjoittelu englanniksi.

Alkuun olin itse hänen mukanaan tulkkaamassa tarvittaessa, mutta jo parin päivän jälkeen reipasotteinen ratsastuksen opettaja totesi, että äiti voikin sitten lähteä vaikka kaupoille tai kahville, nähdään iltapäivällä! Hyppy syvään päätyyn tosiaankin, mutta jos palkintona on päästä koko päiväksi tallille, niin kynnys oli riittävän matala. Oli huojentavaa huomata, että kielihaasteista riippumatta Nellillä oli kuitenkin hyvä fiilis lähteä seuraavana aamuna uudestaan. Ja onneksi hevoset toimivat suht samalla tavalla Suomessa kuin täälläkin. Ja mikä parasta, ratsastuskoulussa Nelli tutustui muihin ratsastajatyttöihin, joista osa käy myös samaa koulua tai asuu meitä lähellä. Hevoset ja ponit ovat näiden ykkösjuttu, oli kieli mikä tahansa!

Nyt kun takana on jo toistakymmentä ratsastustuntia, Nellillä on jo lempiponi ja hän tuntee tämän tallin rutiinit. Hän on myös rohkaistunut käyttämään englannin kieltä ja jo useamman vuoden ratsastaneena hän on myös itse pienempien ponityttöjen esikuva ja apuri. Pienten lasten kanssa myös kynnys puhua "epätäydellisesti" on oleellisesti matalampi. Summa summarum: maailman paras kielikoulu!

Kouluun!

Lasten kesäloma jäi tänä vuonna hieman lyhyeksi kun siirryimme paikalliseen koulusysteemiin: paluu kouluun koitti 3 viikon "kotoutumisen" jälkeen 25.7, jolloin täällä alkoi kouluvuoden 3. periodi. Tehdäksemme kouluun menosta edes hitusen helpompaa, olimme käyneet tutustumassa lasten kouluihin ja omiin luokkiin muutamana päivänä jo ennen koulun alkua. Tästä oli todellakin apua, kun jokaisella oli jo joku käsitys omasta koulusta, opettajasta ja tulevista luokkakavereista. Toki uuteen kouluun meno on aina stressaavaa, mutta erityisen kuumottavaahan se on kun tulet ummikkona uuteen kulttuuriin ja kieleen.

Ensimmäisen viikon jälkeen voimme ylpeänä todeta: kaikki ovat edelleen hengissä ja ovat saaneet illalla unen päästä kiinni. (toki tässä auttaa myös taloyhtiön pihalla oleva spa ja uima-allas, joka sopivasti virkistää ja rentouttaa iltaisin...) Jokainen on myös saanut ainakin muutaman kaverin, jonka kanssa voi hengata koulussa. Tässä iso hatunnosto paikalliselle kulttuurille: kuten täälläpäin ihmiset yleensäkin, myös lapset ovat ystävällisiä ja vilpittömän kiinnostuneita uusista tulokkaista. Ninni ja Neela ovat olleet ehkä hieman hämilläänkin siitä, että vähintään kaksi kaveria on halaamassa ja pitämässä kädestä välitunnilla :-)

Uudessa-Seelannissa koulu alkaa esikoulun muodossa sinä päivänä, jolloin lapsi täyttää 5 vuotta. Siitä eteenpäin oppivelvollisuus jatkuu aina 16 vuoden ikään asti. Koulun "asteet" jakautuvat jotakuinkin näin: ala-aste/primary school 5-11 v, "keskiaste"/intermediate school 11-13 v ja yläaste/high school 13-16 v. Noa ja Nelli ovat siis kesiasteella (Whakatane Intermediate School) ja Ninni ja Neela yhdessä monista paikallisista alakouluista (Allandale Primary School). Näppituntuma on, että täällä kouluissa painotetaan (Suomea enemmän) erityisesti yhteisöllisyyttä, vuorovaikutusta ja sosiaalisia taitoja. Koulupuku on yleisesti käytössä (eikä ole ollenkaan hullumpi juttu!). Kouluruokailu tarkoittaa omien tai ostettujen eväiden syömistä koulussa. Ts. suomalaistyyppinen (ruokaympyrän ja kunnon lautasmallin mukainen) maksuton lounas on siis kohtuullisen tuntematon käsite. Aikuinen saattaa hieman huokailla joidenkin lasten lunchboxien sisältöä - sipsejä, sukalaapatukoita ja mokkapaloja, mutta lasten mielestä on hauskaa olla picnicillä koulussa. Isompien koulussa on myös kanttiini, josta saa muutamalla taalalla ostaa nuudeleita ja lihapiirakoita yms. Neelan  ja Ninnin koulussa on tarjolla myös sesongin mukaisia hedelmiä sekä pillimaito. Tytöille iltapäivän kohokohta onkin "milk&story time".