Koiran tuonti Uuteen-Seelantiin

Nyt kun Nöpö on onnellisesti saatu uuden kotimaan kamaralle ja se kuuluisa rasti seinään, on aika vetää yhteen tämäkin projekti. Heti alkuun todettakoon, että koiran tuonti ulkomailta Uuteen-Seelantiin ei ole harjoitus kevyimmästä päästä. Maa on Australian ohella yksi maailman tiukimmista kun puhutaan eläinten tuonnista maahan. Monet Euroopassa ja muualla maailmassa tavatut loiset ja eläintaudit eivät ole tänne rantautuneet, eikä niitä haluta täkäläiseen ekosysteemiin jatkossakaan. Se sanelee tiukat terveysehdot tuotaville lemmikeille.

Kun aikanaan teimme pohdimme tänne muuttamista, tuntui luontevalta että Nöpö-koira lähtee tietenkin perheen mukana. Nyt kun katselen häntä täällä rannalla kirmaamassa lasten kanssa, tiedän että päätös oli oikea ja koko rutistus vaivan arvoinen. Mutta rehellisesti täytyy todeta, että viimeisen 6 kk aikana on ollut hetkiä, jolloin on tullut mietittyä koko homman mielekkyyttä.

Kaikki alkaa vesikauhurokotteesta. Eli käytännössä rabies-rokote sanelee aikataulun koiran (tai kissan) maahantuonnille. Eikä kannata tuudittautua siihen, että Suomessa (ja about  kaikkialla muualla maailmassa) voimassa oleva rokote olisi voimassa täällä. Rokote ei saa nimittäin olla vuotta vanhempi. Eli Nöpölle oli otettava uusi robiesrokotus, vaikka 3 vuoden rokote muuten olisi ollut vielä lähes vuoden voimassa. Tästä rokotuksessta täytyi sitten odottaa vähintään kuukausi, ennenkuin koirasta voitiin otta verikoe, jolla todettiinn rabies-vasta-aineet veressä. Ja niiden tulee luonnollisesti olla tiettyjen rajojen sisällä. Kun verikoe oli läpäisty, laskettiin tästä vähintään 3 kuukauden varoaika, että rokotus varmasti vaikuttaa. Tätä ennen koiraa ei saa tuoda Uuteen-Seelantiin. Eli Nöpönkin matkasuunnitelmiin tuli heti alkuunsa reilun 4 kk aikalisä. Tuona 4 kuukauden aikana tosin me ihmiset jo olimme siirtymässä maahan, joten koiralle oli etsittävä hoitopaikka. Onneksi ympärillä oli ihania ja auttavaisia ihmisiä, joten Nöpölle olisi järjestynyt useampikin väliaikainen koti. Loppujen lopuksi Nöpö vietti kesän kasvattajansa ja tämän tyttären hoidossa ja siirtyi syksyllä vanhemmilleni. Valtava kiitos teille Päivi, Katri, Raija ja Jussi!

Rabiesvasta-ainetestin jälkeen Nöpö ja hoitajansa Suomessa saivat vetää hiukan henkeä terveystarkastusten kanssa. Homma pyörähti isosti käyntiin kun lähtöpäivään on tasan 30 vuorokautta. Siitä alkoi eläinlääkärirumba, jollaista aika harva tavallisen mustin tai mirrin omistaja pääsee kokemaan. Päivän tarkkuudella oli hoidettava rokotukset, verikokeet sekä ulko- ja sisäloishäädöt 30, 16, 4, 2 vrk ennen lähtöä ja vielä viimeinen tarkastus rajaeläinlääkärin toimesta kentällä juuri ennen lentoa. Monet taudit ovat sellaisia, joita Suomessa ei ole esiintynyt vuosikausiin, mutta näihinkin on varauduttava. Yksi sellainen on esimerkiksi Leptospirosis, jonka rokote piti tilata erikseen rokotevalmistajan tukusta, koska sitä ei normisti eläinlääkärin hyllystä edes löydy. Tietenkin nämä myytiin kätevästi 10 rokotteen tukkueränä, joista tarvitsimme itse vain 2. Muita rokotuksia tuli vielä 6; kennelyskä, parvovirus, maksatulehdus, penikkatauti, parainfluenssa ja adenovirus. Lisäksi koira vielä testattiin ja/tai hoidettiin näiden varalta: leptospirosis, sydänmato, babesia gibsoni, brucella canis, sekä ulko- ja sisäloiset.

Haastavuutta hommaan toi se, että jos itse olimme jo maasta pois, homma piti ulkoistaa muille ja aikataulu oli monessa kohdin erittäin tiukka. Lisäksi käynnissä oli tavallaan useampi rinnakkainen alaprosessi, jotka vaikuttivat keskenään ristiin. Esimerkiksi testitulokset ja rokoteaikataulut vaikuttavat lähtöpäivään ja sitä kautta karanteenivaraukseen, jota ilman ei saa tuontilupaa, jota ilman ei voi tehdä lentovarauksia jne jne... Toisaalta juuri arvioidun lentopäivän pohjalta täytyi kuitenkin aikatauluttaa koko homma.

Energiaa kului myös erilaisten dokumenttien ja liitteiden hankkimiseen. Muun muassa tuontilupaa varten tarvittiin useampi erilainen todistus koiran saamista hoidoista, rabiestiedot sekä vakuutus, ettei koira kuulu tiettyihin taistelurotuihin. Jokaisen dokumentin jokaisessa sivussa tuli olla yksityisen eläinlääkäriaseman ohella myös paikallisen virkaeläinlääkärin allekirjoitus ja leima. Toisin sanoen eläinlääkäreitäkin koko projektissa oli kaikkiaan kolme.

Kun Nöpöä hoidettiin Suomessa, hoidin täältä käsin tuontiluvan, karanteenivarauksen sekä matkajärjestelyt Travel Cargo Pet Expressin kanssa. Yksi eniten aikaa vievä asia olikin kommunikointi; sähköposteja kertyi varmaan pitkälle toista sataa. Mutta onneksi nykyaikaisen viestintätekniikan aikana viestiminen oli kuitenkin nopeaa ja ajantasaista, 11 tunnin aikaerosta huolimatta. Haastavinta kaikessa oli saada itse kokonaiskuva kaikesta siitä, mitä piti hoitaa milloinkin, ja millaiset dokumentit tuli olla missäkin vaiheessa täytettynä, ja miten ne taas vaikuttivat prosessin etenemiseen. Tietoa, ohjeita ja dokumenttipohjia on tarjolla paljonkin, muttei ns. yhden luukun periaatteella, vaan tieto piti kalastella useista eri lähteistä. Tässä arvokkaimmaksi avuksi osoittautuikin vertaistuki. Koiria ei Suomesta Uuteen-Seelantiin kovin paljon tuoda (sattuneesta syystä!), mutta onneksi löytyi Hanna-Mari, Jooona ja Sif, joiden hyvien neuvojen pohjalta saimme mekin vihdoin viimein Nöpömme kaikkien sääntöjen mukaisesti uuteen kotimaahan. 


Sykähdyttävä jälleennäkeminen  ja valmistautuminen Nöpön hakemiseen Aucklandista Noan vlogissa: https://www.youtube.com/watch?v=9SVaayFBQbY&feature=share

Jännitys tiivistyy. H-hetki juuri ennen kuin avasimme karanteenin oven Aucklandissa.

Iltalukemista by NZ Ministry of Primary Industries 

Jälleennäkeminen. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Pitkä matka alkamassa: Nöpö valmistautuu reitille Helsinki-Amsterdam-Hong Kong-Auckland

Elintärkeät paperit: lemmikipassi, tuontilupa ja biosecurity clearance (joka oikeuttaa koiralle maan "kansalaisuuden")

Ensimmäinen hankinta: IATA:n (International Air Travel Associationin) hyväksymä kuljetuslaatikko

Leirikoulussa

Noan ja Nellin koulussa yksi vuoden kohokohtia on yhden tai useamman luokan muutaman päivän mittainen ”camp” eli vapaasti suomennettuna leiri(-koulu). Leirikoulun kohde voi olla joku lähialueen luontomatkailumesta, joku muu vastaava  paikka muualla Uudessa-Seelannissa tai jopa ulkomaille suuntautuva reissu. Kun katsoo karttaa, niin ihan halpoja eivät ulkomaan reissut täältä käsin tietenkään ole. Whakatane Intermediate tekee vuosittain reissun eteläisen Tyynenmeren saarille, Vanuatuun, Fijille tai Samoalle. Näihin alkaa rahan ja muun sponsorituen hankkiminen lähtijöiden toimesta heti lukuvuoden alussa, jotta matkaan päästään sitten näihin aikoihin. Koulu teki reissun juuri Samoalle ja ensi vuoden kohde taitaa olla Vanuatu.

Viime viikolla oli sekä Noan että Nellin luokan leirikoulut. Nellin luokka leireili Lake Okatainalla, me olimme Noan luokan kanssa kolme päivää Manawahe Eco Trustin luontokeskuksessa. Olin itse mukana yhtenä kuudesta vanhemmasta. Ohjelmassa oli muun muassa tutustumista alueen luontoon ja erityisesti suojeltaviin eläinlajeihin, lautan rakentamista, pikkuötököiden tunnistamista joessa, extreme bush walkia, Fear Factoria ja  jousiammuntaa. Oppilaat asuivat teltoissa, meille vanhemille oli tarjolla sisämajoitus entisen kyläkoulun luokan lattialla. Itse kun en varsinaisesti tunnustaudu himotelttailijaksi, tämä vaihtoehto kuulosti ihan luksusluokan majoitukselta J Pientä sinnikkyyttä vaadittiin toki siihen, että suihku oli yhtä kuin letku varaston katolla olevassa sadevesitynnyrissä. No, se mikä ei tapa, karaisee.

Uuden-Seelannin sää on tähän aikaan vuodesta lämmintä, mutta vaihtelevaa. Voi paistaa tai sataa, olla tyyntä tai ihan järkyttävä myrsky. Ja nämä kaikki siis yhden päivän aikana. Olin itse hieman stressissä telttailijoiden puolesta, mutta paikalliset ottivat asiat täkäläiseen tyyliin rennosti, no worries! Minkä kesä kastelee, sen kesä kuivaa, tunnutaan yleisesti ajattelevan. No, nyt kävi tuuri. Koko leirin ajan aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. (Toim huom. Kun perjantai-iltana tulimme kotiin, alkoi hillitön vesisade ja jatkui siitä pari päivää)

Kaiken kaikkiaan leiri sujui mukavissa merkeissä. Oppilaat olivat hyvin käyttäytyvää sakkia ja vanhemmat paikalliseen tyyliin rentoja ulkoilmaihmisiä (en ole vielä tavannutkaan muunlaisia...). Noa oli saanut opettajaltaan erikoistehtävän kuvata ja dokumentoida leirin tapahtumia, tästä lisää kun dokkari julkaistaan Noa H. Vlogs -vlogissa. Muuten leirille ei sähköisiä vekottimia saanut tuodakaan, eli piti selvitä 3 kokonaista päivää ilman mobiililaitteita! Meillä vanhemmilla oli tässäkin erivapaus. Tosin paikka oli niin korvessa, että olimme käytännössä matkapuhelinverkon ulottumattomissa. Leirielämää.

Jaksaa jaksaa! Reippaasti rinnettä ylös. 

Manawahe Eco Trustin työntekijät kertomassa uhattujen lajien suojelusta

Breakfast is ready!

Tässä valmistuu burgeri- ja hodaritäytteet

Fear Factor eli lautasellinen epäilyttävältä maistuvia herkkuja. 

Leirisuihku. Erinomainen keksintö: auringon lömmöllä lämmitettävät pussit, joista saatiin lämmintä suihkuvettä.

Jousiammunta oli hitti niin lasten kuin aikuistenkin keskuudessa!

Bugs, bugs, bugs... Mitä kaikkea mielenkiintoista löytyikään puhdasvetisestä joesta.

Elämää nuoremman polven silmin

Jokainen meistä katselee, havainnoi ja dokumentoi ympärillä olevaa maailmaa omalla tavallamme. Näin sosiaalisen median aikakaudella tallennamme elämää ja huomioitamme siitä kuka minnekin kanavaan ja formaattiin. Me aikuiset kiinnitämme huomiota todennäköisesti ihan eri asioihin kuin lapset. Lasten ottamien kuvien ja videoiden kautta opit myös heistä paljon; mitkä asiat kiinnittävät heidän huomionsa, mitkä ovat kauniita tai muuten vaan niin siistejä, että ne pitää ehdottomasti jakaa muille. Tämän huomasimme konkreettisesti jo jokin aikaa sitten kun isommat lapset siirtyivät Instagramin käyttäjiksi; yksi kuva todellakin kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Elämämme dokumentointi Uudessa-Seelannissa nousi äskettäin ihan uudelle tasolle, kun Noa aloitti videoblogin. Idea tähän tuli YLEn Summeri-ohjelmasta, jossa etsittiin ulkomailla asuvia lapsia ja nuoria vlogaamaan elämästään ja arjestaan Suomen ulkopuolella. No se Summerin hakuaika tuli hieman liian nopealla aikataululla juuri muuton jälkeen, mutta idea jäi kytemään. Hankittuaan tripodin ja vedenkestävän kuoren puhelimeensa Noa oli valmis aloittamaan. Tärkeää oli myös päättää, vlogatako suomeksi vai englanniksi. Nopeasti Noa totesi, että jos videoille haluaa yhtään suomen kielialueen ulkopuolisia tilaajia, kielivalinta on selvä. Eikä se nyt varsinaisesti haittaakaan englannin oppimisessa.

Nyt näitä cooleja vlogi-videoita on kertynyt jo kolme; on kuvaa altaan pinnan ylä- ja alapuolelta, entisestä ja nykyisestä asunnosta, pari ruoanlaittosessiota sekä isän ja pojan erittäin rivakkaa grillin kokoamista. Tässä elämää maailman toisella puolen nuoremmen polven silmin:

https://www.youtube.com/channel/UCZDTfTUCKxY4Tyc8OgBH6cQ

Noa.H Vlogs

Mihin kouluun?

Toisin kuin Suomessa, jossa lapsen koulu määräytyy ensisijaisesti osoitteen mukaan eikä “koulushoppailua” juuri harrasteta, täällä perheet valitsevat opinahjot jälkikasvulleen.

Ensimmäisen kerran tämä tuli eteemme jo huhtikuussa, kun 5 v ja 7 v tytöille piti valita ala-aste. Työnantaja oli ystävällisesti järjestänyt pari visiittiä paikallisiin primary schooleihin ja sen lisäksi saimme pari suositusta. Tältä pohjalta valitsimme Ninnille ja Neelalle Allandale Primary Schoolin http://www.allandale.school.nz/ , johon olemme tähän mennessä olleet erittäin tyytyväisiä. Tytöt on otettu sekä opettajien, muun henkilökunnan että muiden lasten puolesta erittäin lämpimästi vastaan. Myös entiset Allandalen opettajat ovat kehuneet koulun ilmapiiriä poikkeuksellisen mukavaksi.

Noan ja Nellin ikäiset (11-13 v) oppilaat menevät Uudessa-Seelannissa kahdeksi lukuvuodeksi  Intermediate Schooliin eli vapaasti suomennettuna “väliasteelle”. Näitä on Whakatanessa tasan yksi, joten valinta oli sikäli helppo. Intermediate-koulussa fokus on erityisesti yhteisöllisyydessä, vuorovaikutustaitojen sekä itseluottamuksen ja -tuntemuksen tukemisessa, jotta nuoret saavat eväät opiskeluun seuraavalla tasolla high schoolissa. Ei mitenkään huono setti ylipäätään tuon ikäisille – ja oikeastaan kelle vaan.

High schoolin valinta tuli eteen jo tässä vaiheessa, sillä Noa ja muut 8-luokkalaiset siirtyvät yläkouluun helmikuun alussa. Kotikaupungissamme on kaksi koulua, josta valitaan: Whakatane High School http://www.whakatanehigh.school.nz/  ja Trident High School http://www.trident.school.nz/. Molemmat kuulemma hyviä kouluja ja yltävät monilla mittareilla maan keskitason yläpuolella. Kohtuu varmuudella voidaan siis olettaa, että molemmista kouluista saa hyvät eväät aikanaan jatko-opintoihin. Toisin kuin Suomessa, jossa koulujen opetustarjontaa ohjaa pitkälti yhtäläinen opetussuunnitelma, täällä koulut eroavat toisistaan mm kurssi- ja opetustarjonnan suhteen. Koulut myös tuovat vahvasti esille omaa tekemistään, brändiä, painotusta ja tuloksia, joiden perusteella perheet sitten tekevät valinnat. Eikä kynttilää todellakaan pidetä vakan alla; yleensä koulujen sisääntuloauloissa on näyttävästi esillä entisten ja nykyisten oppilaiden urheilupalkinnot ja muut meriitit, sekä koulun värit ja muut tunnukset. Me henkeä-korostetaan ja tulosten tavoitteluun kannustetaan. Esitteet ovat näyttäviä.

Tutustumisten perusteella näyttäisi siltä, että Whakatane High Schoolin tarjoama setti (mm. Marine Studies ja Mechatronics) vetosi Noaan enenmmän, joten helmikuun alussa hän siirtynee tunnustamaan mustavalkoista väriä. Aulassa komeilee monien muiden entisten oppilaiden ohella toki myös paikallisen superjulkkiksen ja olympiavoittajan Lisa Carringtonin http://www.whakatane.info/whats-on/lisa-carrington-parade kuva. Oletettavasti siis myös melontaa lienee tarjolla tässä koulussa!

Esitteet kertovat mitä kaikkea Whakatane High School ja Trident High School tarjoavat

Nuorissa on potentiaalia

Täällä oltiin keskiviikkona

Ja täällä tiistaina

Marine Studies ja muut kurssit näyttävästi esillä

Vuokra-asunto-lotossa saatiin voitto kotiin!

Viikko sitten perjantaina muutimme uuteen, pidempiaikaiseen kotiin. Tähän saakka olimme asuneet väliaikaisesti resort-tyyppisessä majoituksessa, jossa nautimme toki esteettömästä näköalasta merelle, uima-altaista ja tenniskentistä, mutta joka ymmärettävästi ei olllut hinnaltaan ihan realistinen vaihtoehto pidemmän päälle. Whakatane- Ohope-akselilla isohkoja perheasuntoja on erittäin niukasti tarjolla vuokralle, niinpä tämä oli ainoita kesäkuun lopussa vapaana olevia asuntoja, jonka työnantaja sai meille buukattua. Onneksi näin off season aikaan Ohope Beach- rannalla sijaitsevien asuntojen vuokrataso on kuitenkin kohtuullinen, jos vertaa joulu-helmikuuhun (kesän lomasesonki), jolloin taaloja saakin laittaa tiskiin moninkertaisesti.

Pian maahantulon jälkeen laitoimme vuokra-asuntohakemukset vireille paikallisiin kiinteistövälitysfirmoihin. Kaikissa otettiin hakemukset kyllä ystävällisesti vastaan, mutta hienovaraisesti vihjailtiin, että saapa nähdä miten käy. Tässä vaiheessa emme ehkä vielä tajunneetkaan, kuinka vähän sopivia vuokra-asuntoja olikaan tarjolla. Myytäviä perheasuntoja on paljonkin, mutta jostain syystä vuokrattaviksi ei juurikaan. Niinpä yhteydenotttoja kiinteistöfirmoista oli tasan yksi. Kävimme katsomassa asuntoa todetaksemme, että ei ole ihan meidän makumme mukainen. Ulkoapäin kivan näköinen asunto oli sisältä jääkylmä, koska lämmitystä ei ole. Lisäksi isohkon talon layout oli niin kummallinen, että neliöt oli hukattu kulmiin ja käytäviin.

Joskus asiat sitten vaan loksahtavat paikalleen. Aiemman asuntomme sukulaisperhe oli tilanteessa, jossa omakotitalo haluttiin nopeasti luotettavalle vuokralaiselle. Totesimme nopeasti, että tässä on potentiaalinen win-win-tilanne ja uusi kotimme. Meille sopivan oloinen talo, jonne saa tuoda myös koiran. Positiivista, sillä lähtäökohtasesti täällä lukee kaikissa vuokrailmoituksissa “no pets”. Sokerina pohjalla asunto sijaitsi samalla tutulla asuinalueella, johon olimme jo ehtineet kotiutua. Vasta hieman myöhemmin olemme tajunneet, kuinka mieletön tuuri tässä kaikin puolin kävikään.

Oman kodin tuntua lisäävät myös omat huonekalut ja muut tavarat. Hassua, miten ruoka maistuu niin paljon paremmalta tutun ruokäpöydän ääressä ja miten uni tulee niin paljon paremmin omassa sängyssä ja omissa lakanoissa. Home sweet home J

Se ihana tunne, kun muuttorekka kaartaa pihalle kyydissä sun OMAT tavarat

Pirtin pöytä uudessa pirtissä

Noan huone ennen...

... ja jälkeen

Tässä riittää suomalaisella ihmettelemistä: sitrushedelmät omasta pihasta!

Oman kylän tyttö toi Riosta mitalit

Uudelle-Seelannille kultaa (200 m) ja pronssia (500 m) Rion olympialaisissa melonut Lisa Carrington on täällä Whakatanessa paikallinen urheilujulkkis. 27-vuotias Carrington http://www.olympic.org.nz/athletes/lisa-carrington/  on jo nyt saavuttanut urallaan varsin paljon, ja toi kultamitalin myös ensimmäisistä olympialaisistaan neljä vuotta sitten Lontoosta. Omalla asuinalueellamme Ohope Beachilla on Lisan kunniaksi nimetty Carrington Lane, ja kultamitalin varmistuttua katukylttiin oli kiinnitetty nippu kultaisia ilmapalloja, kuten myös muualle Whakatanen kaupunkiin. Uusiseelantilainen ANZ-pankki on yksi Lisan pääsponsoreista, joten nyt myös pankkiautomaateilla on kultaiset plakaatit juhlistamassa sekä Lisan että muun NZ:n olympiajoukkueen saavutuksista Riossa.

Ja mikäpä on juhlistaessa 18 olympiamitalia, joista 4 on kultaa, 9 hopeaa ja 5 pronssia! Aika mieletön saavutus 4,4 miljoonan kansalaisen maalle. Uusi-Seelanti oli mitalitaulukossa 19. sijalla, mikä sekin on erinomainen tulos, mutta maa on ihan kärkikahinoissa kun suhteuttaa mitalit väkilukuun. Urheiluhullu kansa sai mitä halusi ja kaunis God Defend New Zealand https://www.youtube.com/watch?v=_dPcj_aC8fk kuultiin Riossa useaan kertaan maan lipun noustessa keskimmäiseen salkoon.

Samaan aikaan toisaalla: Suomessa käydään katkeraa jälkipyykkiä historian huonoimmasta tuloksesta olympialaisissa. Mene ja tiedä sitten, mitä pitäisi suomalaisessa urheiluskenessä tapahtua, mutta näiden kisojen perusteella Kummolan http://yle.fi/urheilu/3-9110320  peräänkuuluttama ns. Uuden-Seelannin malli ei liene yhtään huono idea. Tätä konseptia, jossa resurssit keskitetään vain tiettyihin lajeihin (joista menestystä on ylipäätään ihan aikuisten oikeasti odotettavissa) toteutti käsittääkseni reilun viiden miljoonan asukkaan Tanska, jonka joukkue toi Riosta 15 mitalia. Tämä on maan paras mitalisaalis olympialaisista sitten vuoden 1948. Ei paha.    https://en.wikipedia.org/wiki/Denmark_at_the_2016_Summer_Olympics 

Suomalaisista urheilijoista iso osa alisuoriutui jälleen kerran arvokisoissa, joka on käsittämätöntä. Me penkkiurheilijat ollaan armottomia, mutta pakostikin miettii, onko suomalaisten veronmaksajien rahoilla mielekästä maksaa näin isoa porukkaa kisoihin. Ja jos edes urheilujohtajat eivät halunneet asettaa mitalitavoitteita, niin sekin kertoo osaltaan aika karua kieltä.

Huoh... Lähden Carrington Lanelle katsomaan, vieläkö kultaiset ilmapallot on ehjiä.

The Kiwi way of doing things

Monet suomalaiset tuttavamme ovat kysyneet, millaista elämä täällä Uudessa-Seelannissa on ja miten se eroaa - jos eroaa- Suomesta. Takana on vasta reilut puolitoista kuukautta, joten kovin syvällä rintaäänellä ei tietenkään vielä voi puhua. Jonkinlaista näppiuntumaa on kuitenkin.

Ensimmäinen asia, joka tulee mieleen on luonto, ilmasto ja vuodenajat. NZ kun on eteläisellä pallonpuolikolla, talvi ja kesä ovat Eurooppaan verrattuna päinvastoin, eli nyt elämme täkäläistä "talvikautta". Lainausmerkeissä, koska pilvettömältä taivaalta paistava aurinko ja lähes 20 C lämpötila ei suomalaisesta tunnu erityisen talviselta.  Parhaimmillaan talvipäivä on ihan verrattavissa Suomen kesään. Todettava on kuitenkin, että lämpötila vaihtelee päivän aikan paljon ja aamulla on usein vain pari astetta nollan yläpuolella. Se ei silti estä paikallisia lapsia lähtämästä kouluun shorteissa ja t-paidoissa ja -mikä hurjinta- paljain jaloin. Kyllä! Tämä muuten on todellinen kiwi way: paljain jaloin mennään kesät talvet. Mikä ei tapa, karaisee.

Kesäaika tarkoittaa täällä useita kuukausia aurinkoa ja mukavaa, n. 25 C lämpötilaa. Yli 30 C helteitä koetaan vain harvoin kesässä. Itse asumme pohjoissaaren pohjoisrannalla (päiväntasaajan puolella), jossa sää on koko valtakunnan aurinkoisin ja lämpimin. "Lämmin" ja "kylmä" ilmansuunta ovat siis päinvastaiset kuin mihin olemme tottuneet. Luonto on isossa roolissa täällä, eikä syyttä: todella upeita rantoja, jylhiä rinteitä ja vuoria sekä viidakkomaista, lähes koskematonta metsää. Ja paljon muuta, mitä emme ole vielä edes nähneet. Pohjois - ja eteläsaaren luonto ja ilmasto eroavat toisistaan kuulemma myös melkoisesti.

Yksi iso ero Suomeen on talotekniikka. Suhteellisen lämmin ilmasto on yksi syy, miksi paikalliset talot saatetaan rakentaa jopa tyystin ilman koko talon lämmitystä. Ikkunat ovat varsinkin vanhemmissa taloissa usein vain 1-kertaiset. Eristystä ei juurikaan ole, vaan seinässä on todellakin vain sisä- ja ulkopuoli. Kesäaikaan no problem, mutta kun talvella varsinkin yöt voivat olla todella kylmiä, ovat villasukat ja fleecet ihan must varusteet! Erilliset patterit ja ilmalämpöpumput lämmittävät sitten tarvittaessa olo- ja makuuhuoneet. Ja yksi varuste, johon en aiemmin ollut törmännyt: sähkölämmitteinen patja. Aluksi vähän ihmettelimme tätä, mutta emme enää!

Last but not least, ehkä selvin ero suomalaiseen elämänmenoon: paikallisten kyky ja halu kohdata muita ihmisiä. Täällä  todellakin moikataan (hymyillen huom.) vastaantulijaa lenkillä, kaupassa ja missä tahansa missä ihmiset kohtaavat. Usein vielä heitetään joku ystävällinen small talk-fraasi perään. Jopa lentokenttä- ja tullivirkailijat heittävät ystävällistä läppää, johon muun maailman lentokentillä ei juuri törmää. Taannoin suomalaisessa mediassa käyty keskustelu "pitääkö bussikuskia todellakin tervehtiä" herätti täkäläisissä ymmärrettävästi hieman ihmetystä.

Maailman paras kielikoulu!

Tuhannen taalan kysymys ulkomailla: miten avittaisimme lapsen kotoutumista ja uuden kielen oppimista mahdollisimman paljon? Yksi resepti ainakin näyttää toimivan ylitse muiden: anna lapsen tehdä sitä, mistä hän eniten tykkää ja on kiinnostunut. Esimerkiksi Nellin kohdalla se on ratsastus. Ei siis muuta kuin paikallista ratsastuskoulua etsimään. Luokkakaverinsa vinkkasi tallista, jossa itse käy ja sinnehän mekin Nellin kanssa suunnattiin. Käydessämme tallilla eräänä sunnuntaina omistaja totesi heti, että nythän koulun lomien aikana on 2 viikon päiväleiri klo 9-15, eiköhän laiteta Nelli sinne. Ja niinpä jo seuraavana aamuna alkoi hevos- ja ratsastussanaston hands-on- harjoittelu englanniksi.

Alkuun olin itse hänen mukanaan tulkkaamassa tarvittaessa, mutta jo parin päivän jälkeen reipasotteinen ratsastuksen opettaja totesi, että äiti voikin sitten lähteä vaikka kaupoille tai kahville, nähdään iltapäivällä! Hyppy syvään päätyyn tosiaankin, mutta jos palkintona on päästä koko päiväksi tallille, niin kynnys oli riittävän matala. Oli huojentavaa huomata, että kielihaasteista riippumatta Nellillä oli kuitenkin hyvä fiilis lähteä seuraavana aamuna uudestaan. Ja onneksi hevoset toimivat suht samalla tavalla Suomessa kuin täälläkin. Ja mikä parasta, ratsastuskoulussa Nelli tutustui muihin ratsastajatyttöihin, joista osa käy myös samaa koulua tai asuu meitä lähellä. Hevoset ja ponit ovat näiden ykkösjuttu, oli kieli mikä tahansa!

Nyt kun takana on jo toistakymmentä ratsastustuntia, Nellillä on jo lempiponi ja hän tuntee tämän tallin rutiinit. Hän on myös rohkaistunut käyttämään englannin kieltä ja jo useamman vuoden ratsastaneena hän on myös itse pienempien ponityttöjen esikuva ja apuri. Pienten lasten kanssa myös kynnys puhua "epätäydellisesti" on oleellisesti matalampi. Summa summarum: maailman paras kielikoulu!

Kouluun!

Lasten kesäloma jäi tänä vuonna hieman lyhyeksi kun siirryimme paikalliseen koulusysteemiin: paluu kouluun koitti 3 viikon "kotoutumisen" jälkeen 25.7, jolloin täällä alkoi kouluvuoden 3. periodi. Tehdäksemme kouluun menosta edes hitusen helpompaa, olimme käyneet tutustumassa lasten kouluihin ja omiin luokkiin muutamana päivänä jo ennen koulun alkua. Tästä oli todellakin apua, kun jokaisella oli jo joku käsitys omasta koulusta, opettajasta ja tulevista luokkakavereista. Toki uuteen kouluun meno on aina stressaavaa, mutta erityisen kuumottavaahan se on kun tulet ummikkona uuteen kulttuuriin ja kieleen.

Ensimmäisen viikon jälkeen voimme ylpeänä todeta: kaikki ovat edelleen hengissä ja ovat saaneet illalla unen päästä kiinni. (toki tässä auttaa myös taloyhtiön pihalla oleva spa ja uima-allas, joka sopivasti virkistää ja rentouttaa iltaisin...) Jokainen on myös saanut ainakin muutaman kaverin, jonka kanssa voi hengata koulussa. Tässä iso hatunnosto paikalliselle kulttuurille: kuten täälläpäin ihmiset yleensäkin, myös lapset ovat ystävällisiä ja vilpittömän kiinnostuneita uusista tulokkaista. Ninni ja Neela ovat olleet ehkä hieman hämilläänkin siitä, että vähintään kaksi kaveria on halaamassa ja pitämässä kädestä välitunnilla :-)

Uudessa-Seelannissa koulu alkaa esikoulun muodossa sinä päivänä, jolloin lapsi täyttää 5 vuotta. Siitä eteenpäin oppivelvollisuus jatkuu aina 16 vuoden ikään asti. Koulun "asteet" jakautuvat jotakuinkin näin: ala-aste/primary school 5-11 v, "keskiaste"/intermediate school 11-13 v ja yläaste/high school 13-16 v. Noa ja Nelli ovat siis kesiasteella (Whakatane Intermediate School) ja Ninni ja Neela yhdessä monista paikallisista alakouluista (Allandale Primary School). Näppituntuma on, että täällä kouluissa painotetaan (Suomea enemmän) erityisesti yhteisöllisyyttä, vuorovaikutusta ja sosiaalisia taitoja. Koulupuku on yleisesti käytössä (eikä ole ollenkaan hullumpi juttu!). Kouluruokailu tarkoittaa omien tai ostettujen eväiden syömistä koulussa. Ts. suomalaistyyppinen (ruokaympyrän ja kunnon lautasmallin mukainen) maksuton lounas on siis kohtuullisen tuntematon käsite. Aikuinen saattaa hieman huokailla joidenkin lasten lunchboxien sisältöä - sipsejä, sukalaapatukoita ja mokkapaloja, mutta lasten mielestä on hauskaa olla picnicillä koulussa. Isompien koulussa on myös kanttiini, josta saa muutamalla taalalla ostaa nuudeleita ja lihapiirakoita yms. Neelan  ja Ninnin koulussa on tarjolla myös sesongin mukaisia hedelmiä sekä pillimaito. Tytöille iltapäivän kohokohta onkin "milk&story time".

Ruokaostoksilla

Jos jokin asia auttaa uuteen paikkaan tutustumisessa ja kotiutumisessa, niin arkinen ruokaostoksilla käynti. Olipa sitten muuttanut tai lomamatkalla, ruokaa ja päivittäistavaroita tulee hankittua aika tiuhaan. Tavalliset, arkiset supermarketit ovat myös tavallaan ikkuna paikallisten ihmisten elämään, tapoihin ja ennen kaikkea ruokakulttuuriin. Sanoisin, että paljon rehellisempi katsaus kuin mikään turisteille suunnattu rantabulevardi tai hot shot-ravintolat.

Paikallisten ja eksoottistenkin ruoka-aineiden lisäksi on tietenkin joka marketissa maasta riippumatta tarjolla myös liuta tuttuja ylikansallisten ketjujen tuotteita. Ei hätää lapset, Mars-patukoita, Coca-Colaa ja Nutellaa saa täältäkin. Ja on aika liikuttavaa huomata, että varsinkin lapsiperheet shoppaavat niitä ihan samoja tuotteita kuin itsekin lataisimme kärryyn viikonloppuna Prismassa tai Cittarissa. Joissakin tuotteissa pakkauskoko on täällä isompi, suurperheelle sopiva; kuten yli 2 litran hedelmämehut ja 4 kilon voileipälevite.

On toki havaittu jo paikallisia erikoisuuksiakin. Barbeque-kyltin alla on (näin talvellakin) mittavampi setti valnnanvaraa, joka makuun löytyy grillattavaa. Ja pihvit on ISOJA. Luonnollisesti myös ihan perusmarketissakin on kohtuullisen laaja valikoima viinejä. Ulkomaan tuontien lisäksi tarjolla ovat myös Uuden Seelannin omat tuotteet joka lähtöön: valkoista, punaista, roséta ja kuohuvaa. Näissä hinta-laatu-suhde on kohdallaan. Ja Suomessakin voittoisat Lindauerit löytyvät kaikissa väreissä. Kalasta ja merenelävistä tykkääville NZ tarjoaa paljon. Vielä ei itse olla ehditty tehdä kuin pintaraapaisu, mutta reilun kokoiset (mutta törkeän edulliset) vihersimpukat on sentään jo löydetty.

Bush walk

Tänään ohjelmassa oli ensimmäistä kertaa "bush walk" eli vapaasti suomennettuna pensasreitti. Käytännössä termi tarkoittaa valmista kävelyreittiä tai polkua metsässä. Paikallinen metsä on sen verran tiheää ja rehevää, että se oikeastaan muistuttaa viidakkoa. Siellä ei siis juurikaan käyskennellä vapaasti minne sattuu, vaan ainoa järkevä tapa on edetä valmista uraa pitkin. Bush walk-reitit ovat siksi suosittuja ja loistava tapa päästä ihailemaan Uuden Seelannin luontoa.

Meillä oli oppainamme uudet paikalliset ystävämme Katri ja Robyn, joten me täysin noviisitkin uskaltauduimme metsään. Luonto on uskomattoman kaunista, puut ja lehvät taittuvat polkujen ylle ja auringonvalo siivilöityy lehtien lomasta. Valittu reitti oli ns. easy, eli lapsillekin sopiva. Lapset juoksivatkin melkoisen jyrkkää metsäreittiä kevyesti alas ja ylös, mutta perinteiseen suomalaiseen mäntymetsään verrattuna täkäläinen "easy" voi olla yllättävän haastava. Onneksi lastenrattaiden aika on jo meidän perheessä ohi, muutoin tällekään reitille ei olisi mitään asiaa :-)

Reitti laskeutui metsän läpi alas uskomattoman kauniille rannalle, jonne ainut reitti kulkee joko metsän läpi tai vesitse, autolla ei tänne pääse. Suojaisa poukama on kuulemma erityisesti lapsiperheiden suosiossa. Tällä rannalla hiekka muodostuu miljoonista sileiksi hioutuneista simpukankuorista, ei kivien siruista kuten yleensä. Hieman kauempana on rosoinen kivikko, jonka pinnalla on kiinni hillitön määrä pieniä simpukoita ja kotiloita. Näin laskuveden aikaan pääsimme kävelemään kiville ja bongasimme myös pari meritähteä, jopa harvinaisen 8-sakaraisen! Vuoroveden aikataulu on hyvä olla jotakuinkin tiedossa, sillä joillakin bush walk-reiteillä polku kulkee paikoissa, jotka nousuveden aikaan peittyvät veden alle. Todella hieno päivä, jonka kruunasi pilvettömältä taivaalta paistava aurinko.

Keskikesästä keskitalveen

Muuton osuessa kesäkuun lopulle, etukäteen ehkä hieman harmitti ajatus siirtymisestä keskikesästä keskitalveen. Sataisiko ja tuulisiko Uudessa Seelannissa ankeasti, kun Suomessa olisi kesäkelit parhaimmillaan? Toistaiseksi tämä pelko on osoittautunut turhaksi - vaikka nyt todella ollaan talvessa, aurinko on paistanut lähes joka päivä ja lämpötila kivunnut n. 15 C tuntumaan. Myös merivesi on suomalaisittain ihan kohtuullisen uintikelpoista. Vaikka öisin lämpötla on laskenut nollan hujakoille, aurinkoisina päivinä on kuitenkin ollut ihan shortsikelit.

Toki on saatu tuntea myös miltä tuntuu Tyyneltä valtamerelta puhaltava tuuli ja termi "rankkasade" on täällä saanut ihan uuden merkityksen! Näillä nurkilla vuotuinen sademäärä kun on n. kaksi kertaa se, mitä Suomessa. Tosin sadepäiviä ei (onneksi) ole mitenkään erityisen paljon, vaan kun sataa - niin sitten myös sataa. Vastaavasti myös aurinkoisia päiviä on täällä pohjoissaaren pohjoisrannalla Bay of Plentyn hujakoilla kaksi kertaa niin paljon kuin Suomessa. Vertailun vuoksi: Whakatane sunny days/yr: 260, Helsinki sunny days/yr: 130.

Somen ja kotimaan uutisten välityksellä on tullut käsitys, että kulunut heinäkuu ei varsinaisesti ole ollut ihan parhainta kesäsäätä Suomessa. Tänä vuonna ainakin vaihto keskikesästä keskitalveen on siis ollut varsin onnistunut ajoitus :-)