Elämää kentän laidalla

Perheessämme ei ole aiemmin juurikaan harrastettu joukkuelajeja. Emme ole siis tottuneet notkumaan kentän laidalla tuulessa ja tuiskussa, ajamaan satoja kilometrejä peleihin tai keräämään joukkueelle rahaa myymällä naapureille ja kollegoille milloin mitäkin sukkia, arpoja tai leivonnaisia.

Tähän tuli muutos kertaheitolla, kun Nelli aloitti hockeyn pelaamisen Uudessa-Seelannissa. (Peli on Suomessa tuntematon, mutta muistuttaa jääpalloa ilman jäätä. Kova pallo, käyrä maila ja pelialustana ”turf” eli tekonurmen tyyppinen pohja). Hockey on täällä suosittu joukkuelaji, kuten myös esimerkiksi Australaissa, Hollannissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa.

Alunperin Nelli pelasi vain koulun omassa sisäisessä 6 joukkueen turnauksessa, eikä ajatus koulun edustusjoukkueesta tuntunut realistiselta tai edes kovin houkuttelevalta. Olihan Nelli vasta aloittanut hockeyn, joten välimatka kisajoukkueen tasolle oli melkoinen. Viikko viikolta Nelli kuitenkin kehittyi ja yllätti ainakin meidät täydellisesti halutessaan kysyä valmentajalta, pääsisikö edustusjoukkueeseen maalivahdiksi. MAALIVAHDIKSI! Vastaus oli luokkaa ”ehdoton ehkä”. Valmentaja ei ollut ihan vakuuttunut, miten joukkueen pienin pelaaja pystyisi riittävästi peittämään isohkoa maalia, ja käyttäisivätkö vastapuolen pelaajat tilannetta härskisti hyväksi ja laukoisivat aina ylärimaan. Todettiin, että Nelli käy edustusjoukkueen harjoituksssa, mutta pelaten muuta positiota kuin maalivahtia. Varsinaisssa peleissä peliaikaa ei uudelle tulokkaalle välttämättä heruisi. Ja näillä mentiin.

Pikkuhiljaa Nelli kuitenkin sai peliaikaa ”inner” positiossa (tavallaan laidalla oleva puolustava hyökkääjä). Muutamassa turnauksessa pääsi sitten maalivahdiksikin. En tiedä kumpaa silloin jännitti enemmän, äitiä vai tytärtä. Mutta Nelli hoiti homman hienosti!!! Koko kausi huipentui kansalliseen 7-8 luokkalaisten jokavuotiseen AIMS Games-urheilutapahtumaan Taurangassa, jossa yli 10 000 lasta kisasi yli 20 eri lajssa. Alunperin oli puhuttu valmentajan kanssa, että tänne ei Nellin todennäköisesti kannata edes lähteä (ja maksaa kallista osallistumismaksua), koska peliaika olisi minimaalinen eikä ainakaan maalivahtina. Lopulta Nelli kuitenkin pääsi joukkueen mukaan, pelasi sekä inner-paikkaa että jakoi maalivahdin pestin joukkueen ”ykkös-maalivahdin” kanssa. Nelli sai myös lisänimen ”Pint Size Goalie” 😊

Tuon kyseisen AIMS-viikon aikana tulikin sitten Tauranga- Whakatane reitti kohtuullisen tutuksi, kun 5 kertaa viikon aikana ajeli tuon 90 km matkan suuntaansa. Mutta ehdottomasti oli sen arvoista! Ja kyllä, oli kylmää ja tuulistakin, mutta se ei haitannut. On ollut hieno seurata lapsen kehittymistä ja intoa harjoitella, sekä sitkeyttä mennä eteenpäin vaikka alku tuntui hankalalta. Muiden pelaajien vanhemmista on tullut tuttuja, kun yhdessä on hytisty kentän laidalla ja jaettu autokyytejä . Kaikkein hienointa on kuitenkin ollut havaita se kokemus, yhteishenki ja kaverisuhteet, jonka joukkue antaa. Iso kiitos menee myös Nellin parhaalle kaverille Jessille, hänen vanhemmilleen sekä omalle opettajalle Mr. Doneylle, jotka omalta osaltaan ovat kannustaneet ja rohkaisseet Nelliä eteenpäin.

Entisen anti-joukkuelaji-ihmisen on kai pakko tunnustaa, että elämä kentän laidalla on sittenkin aika mahtavaa.

Paras kaveri Jess auttaa kypärän kiinnityksessä

Nelli valmistautuu illan peliin AIMS2017-turnauksessa Taurangassa

"Pint Size Goalie" ja taustajoukot. Oma ope ja valmentaja antavat viime hetken ohjeet.

Hieno fiilis hyvin menneen pelin jälkeen. Vaikka tuli tappio 0-1 Northcrossille, tätä pidettiin yhtenä Nellin ja koko joukkueen parhaista peleistä AIMS2017-turnauksessa.  Vasemmalta Jess, Nelli, viime vuoden ihana ope Miss Boswell ja Jenna (punapäiset identtiset kaksoset olivat melkoinen pakkipari)

Joukkueen maskotti Barbara-Nalle oli aina mukana peleissä.

Valmentajan vinkit väliajalla

Penalty corner! Maalivahti ja 4 puolustajaa valmiina.

Hässäkkää maalin edustalla. Meidän joukkue siniturkoosissa.

Whakatane Intermediate School Girls Hockey Team 2017. Vasemmalla Nellin luokan ope Mr. Doney ja oikealla valmentaja Ngamihi Moses. Nelli alarivissä vasemmalla.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin!

Lääkäriin!

Nyt kun yli vuosi on tullut täyteen Uudessa-Seelannissa, on myös ehditty saada kokemusta ensiavussa ja terveyskeskuksessa jonottamisesta. Tarkemmin ottaen sitä -jonottamista- ei ole tarvinnut tehdä. Joko meillä on käynyt ihan ihmeellisen hyvä tuuri, tai sitten asia todella hoituu näin sutjakkaasti täällä. Lääkäriajan on saanut varsinkin lapsille yleensä saman vuorokauden sisään ja aikuisellekin seuraavalle tai sitä seuraavalle päivälle.

Täällä ihmiset rekisteröityvät jonkun paikallisen Medical Centerin asiakkaaksi. Paikan saa itse valita, se ei riipu asuinpaikasta tai osoitteesta. Ei myöskään työtilanteesta tai työnantajasta. Medical Center on terveyskeskus, joka toimii yksityisesti, mutta velottaa yleisesti määritetyn (minimi-) hinnan asiakkailta, jotka ovat oikeutettuja kansalliseen terveydenhuoltoon.

Oma terveyskeskuksemme Ohope Beach Medical Centre

Ensimmäisen kerran kun joku lapsista oli kovassa flunssassa ja tarvitsi lääkärintarkastusta, kieltämättä vähän jännitti, miten systeemi nyt sitten toimii. Olimme ihan äimän käkenä, kun ajan sai muutaman tunnin päähän soitosta, lääkäri otti vastaan minuutilleen sovittuna aikana ja kun menin maksamaan, vastaanottovirkailija vain hymyili ja toivotti hyvää päivän jatkoa. Saman talon yhteydessä toimivassa apteekissa kävimme hakemassa reseptilääkkeet, enkä heti meinannut ymmärtää, että nekään eivät maksa mitään. Sittemmin koko perhe on vieraillut erinäisiä kertoja lääkärin vastaanotolla ja onpa kertaalleen vietetty Nellin kanssa yö sairaalan lastenosastollakin, kun liikuntatunnilla sattunut haveri johti aivotärähdyksen kaltaisiin oireisiin. Uloskirjautuessamme piti vielä erikseen varmentaa, että tosiaan, hinta tutkimuksista, hoitotoimenpiteistä sekä äidin ja tyttären yöpymisestä ruokineen oli tasan nolla taalaa.

Lyhyesti voisi sanoa, että terveydenhuolto täällä tuntuu toimivan aivan käsittämättömän hyvin. Peruslähtökohta on se, että vaivat halutaan hoitaa kuntoon, ennenkuin ne aiheuttavat enemmän ongelmia – ja kustannuksia. Ja erityisesti lapset – perheen varallisuudesta riippumatta- halutaan hoitoon jos tarvetta on. Toisin sanoen, kaikki lapset ovat oikeutettuja maksuttomaan terveydenhoitoon, mukaan lukien lääkärin määräämät lääkkeet. Aikuiset ja yli 13-vuotiaat maksavat lääkärikäynneistäänja lääkkeistään, mutta erittäin kohtuullisen hinnan. Esim. n 20 min lääkärikäynti sisältäen nieluviljelyn angiinan varalta; luokkaa 35 taalaan (reilut 23 euroa). Ja mikä uskomattominta: kaikki – siis kaikki- lääkärin määräämät lääkkeet 5 taalaa! Toissapäivänä kävin juurikin tuon angiinaepäilyn takia tarkastuksessa ja lääkäri antoi flunssapotilaalle kunnon satsin särkylääkkeitä, toki otettavaksi voinnin mukaan, mutta taitaa vähän jäädä seuraavaankin kertaan.... ; 100 kpl 500 mg ibuprofen- ja 100 kpl 500 mg paracetamol tabletteja yhteishintaan 5 dollaria (reilu 3 euroa).

Tämä setti yhteensä 5 taalaa. Jäi muutama tabu myös seuraavaan kertaan!

En osaa sanoa, mikä tässä systeemissä on niin totaalisen eri tavalla järjestetty, mutta en ole havainnut keskustelua lääkäriin jonottamisesta tai kalliista lääkkeistä, kuten Suomessa. Vastaanottotiloissa ei myöskään ole näkynyt ruuhkia, eli ilmeisesti ihan jokaisen pikkuvaivan takia ei kuitenkaan lähdetä lääkäriä hätyyttelemään, vaikka maksu onkin minimaalinen. Ja kuten sanoin, palvelu on tarjolla kaikille kansalaisille. Ehkä Suomen SoTe-järjestelmää uusiessa kannattaisi bencmarkata täkäläinenkin malli. Toimii.

Ihanat koirat rannalla

 Todellakin – täällä koiran saa ottaa rannalle mukaan! Ainakin näillä omilla kotikulmillamme Ohope Beachilla. On siis ihan luvallista lähteä rannalle lenkille koiran kanssa. Paikalliseen tapaan koirat myös yleensä ovat vapaana. Kirjoittamaton sääntö on, että koiran jätökset pitää asiallisesti siivota ja että koira ei saa aiheuttaa ongelmia muille koirille tai ihmisille.

Ohjeet omistajille

Nyt kun itsekin täällä koiranomistajana rannalla liikkuu, huomaa joitakin eroja suomalaisen ja uusi-seelantilaisen ”koiraetiketin” välillä. Ensimmäisen ja silmiinpistävin ero on vuorovaikutuksessa –  sekä nelijalkaisten että kaksijalkaisten kesken. Suomessa kun vastaan tulee toinen koira, niin monilla omistajilla ensimmäinen reaktio on kiristää hihna kireälle, etteivät koirat vaan missään tapauksessa pääse haistelemaan toisiaan.

 – ”Hei älä päästä sitä sun koiraa lähelle, kun tää ei tykkää toisista yhtään”, ohjeistetaan. No, okei, en tietenkään päästä, ettei tule kellekään paha mieli. Joskus vaan olen sitten miettinyt, että olisiko sillekin äkäisesti lyhyessä hihnassaan rähisseelle koiralle tehnyt ihan hyvää päästä joskus harjoittelemaan ihan normaalia kanssakäymistä toisten koirien kanssa. Omistajien kesken katsekontakti ole itsestäänselvyys eikä vastaantulijaa  - varsinkaan puolituttua, saati tuikituntematonta- ole välttämättä syytä tervehtiä.

Täällä on rennompaa. Vastaantulevat koirat nuuhkaisevat, heiluttavat  häntää ja saattavatpa intoutua leikkimäänkin. Omistajat tervehtivät ja vaihtavat muutaman ystävällisen sanan, ennenkuin matka jatkuu rantaa eteenpäin.

Joku saattaa ihmetellä, että eikö niiden vapaana olevien koirien kanssa tule hässäkkää, kun on narttuja ja uroksia, ja sehän on tunnetusti niin hankala yhdistelmä. Niin Suomessa. Täällä asia on ratkaistu jo etukäteen. Koirat – ja varsinkin urokset- ovat pääsääntöisesti leikattuja. Jos koira ei ole selkeästi jalostukseen tarkoitettu näyttelykoira, ei ole mitään erityistä syytä pitää sitä leikkaamattomana. Vähempi stressiä ja sydämentykytystä sekä omistajalle, että koiralle. Tähän kannustetaan myös ihan rahallisestikin; paikallinen koiran rekisteröintimaksu on asuinkunnasta riippuen jopa puolet halvempi leikatuille kuin leikkaamattomille koirille.  Money talks- ohjausta käytetään myös rankaisemaan huonosti käyttäytyvien koirien omistajia. Jos koira esimerkiksi hyökkää ja puree toista koiraa tai ihmistä, ja asia ilmoitetaan paikalliselle Dog Control-valvojalle,  rekisteröintimaksuun tulee korotus. Lisäksi nimi tulee ”mustalle listalle”. Jos saman henkilön omistama koira hyökkää uudelleen, on mahdollinen vahingonkorvaus sitä korkeampi, mitä useammin nimi on listalle päätynyt. 

Nyt on terrierienergiaa! Nöpö, Westie Fergus ja Jack Russell Gemma.

Ota kiinni jos saat! 

 Nöpö hippasilla isomman kaverin kanssa

Yksinäinen pallo odottaa uusia karvaisia leikkikavereita

It’s Mufti Day!

Jaa että mikä? Tässä yksi hyvä esimerkki siitä, kuinka englannin kielessäkin on paljon paikallisia sanontoja tai termejä, jotka ei ihan heti ummikko-ulkkarille aukene, vaikka kieltä kohtuu hyvin -ainakin omasta mielestään- osaisikin.

Nuorimpien lasten ala-asteella on tasaiseen tahtiin ns. ”Mufti Day”. Yleensä perjantaisin parin kuukauden välein. Ensimmäisen kerran tästä tuli muistilappu pikkutyttöjen mukana kun koulun käyntiä oli takana muutama viikko. Siinä oli ytimekkäästi :”It’s Mufti Day again next Friday! For those kids wanting to go Mufti, please hand in a gold coin donation. Extra dollar for wheels and sizzle!”

Whaat?? Tämä oli niin hepreaa, että meni kerralla yli hilseen. Tarkoitus oli varmasti tästä jotain tarkentavaa opettajilta kysyäkin, mutta siinä koulun alkamisen ja muun säätämisen ohella unohtui saman tien. Se Mufti Day konkretisoitui sittemmin eräänä perjantaina, kun Neela ja Ninni ihmetellen kysyivät äidiltä, että miksi noi kaikki muut lapset tuli kouluun tavallisissa vaatteissa, ja me ollaan ainoat koulupuvuissa? Miksi et sanonut että voi tulla omissa vatteeissa? No koska äitinne ei ollut koskaan kuullutkaan mistään Mufti Daysta, jolloin on siis lupa tulla kouluun omissa vaatteissa, kunhan tekee yhden taalan (gold coin) lahjoituksen koulun kirstuun. Niin ja extra taala siitä, jos sinä päivänä haluaa tuoda kouluun ”omat rullat” eli poikkeuksellisesti tulla pyörällä tai rullalaudalla. Tai jos haluaa sen ”sausage sizzlen” eli paistetun makkaran lounaaksi. 

No, oppia ikä kaikki. Sittemmin ei ole Mufti Day mennyt äidiltä(kään) ohi.

Tässä on "normipäivä" eli  lapset koulupuvuissaan. Ninni alarivissä eka vasemmalta.

Mufti Day -päivänä kouluun saa tulla omissa vaatteissa. 

Neela ja lempihuppari. Pinkki, tottakai.

Back to School! –Kokemuksia Uuden-Seelannin koulumaailmasta, osa 2-

No niin se vain loppui tämäkin kesäloma ja oli lasten aika palata koulun penkille helmikuun alussa. Ihan kuten Suomessa, täälläkin kuulee manattavan sitä, että parhaat kesäkelithän itse asiassa vasta alkavat silloin kun lomat loppuvat. Tuttu ilmiö siis.

On the road again...

Ja täälläkin kouluun valmistautuminen alkaa varastojen täydennyksellä. Paikallisista kirjakaupoista löytyy kunkin koulun jokaiselle luokka-asteelle laadittu lista vihkoista ja muista tarvikkeista, jotka pitää jokaisella oppilaalla olla. Vihkoja on useita erilaisia ja ne on koodattu kirjainnumero-yhdistelmillä kuten 1H8, 1U4, 1F2, 2R3 jne.  Tässä oli meillä alkuun ihmettelemistä, että kymmenistä eri vihkoversioista löytyi just ne oikeat. Mitä nämä mystiset kirjainnumeroyhdistelmät tarkoittavat, ei ole vielä meille selvinnyt.

Tyttöjen osalta vaatehankintoja ei nyt -yllätys yllätys!- tarvinnut tehdä, mutta Noan siirtyessä tunnustamaan Whakatane High Schoolin musta-kelta-valkoista väriä tarvittiin hälle upouudet varusteet. Periaatteessa kouluvaatteita voisi yrittää hankkia käytettynä, ja jotkut koulut jopa itse organisoivat juuri lukuvuoden alkuun Second Hand Uniform Shopin. Tätä ei kuitenkaan WHS tarjonnut, joten ei muuta kuin NZ Uniformsiin käymään toista listaa läpi; valkoinen pikeepaita, mustat shortsit, musta fleece, mustakeltaiset urheilushortsit ja -paita ja mustakeltainen windstopper-takki. Mutta ihan tyylikäs setti kaiken kaikkiaan.

Noa ja muut n. 200 tuoretta 9-luokkalaista valmiina astumaan Whakatane High Schoolin porteista sisään 

High Schoolin aloitus on täkäläisille nuorille iso juttu ja on selkeästi siirtyminen uuteen elämän vaiheeseen. 5-vuotinen High School kattaa ikävuodet 13-17 v, eli vuosiluokat 9-13, ja on tavallaan yhdistelmä suomalaista yläastetta ja lukiota ja. Sen jälkeen nuoret lähtevät työelämään, oppisopimuksiin tai jatkamaan opintojaan college- tai yliopistotasolla. High Schoolin aikana tulisi nuorelle muodostua jo selkeä käsitys, mitä aikoo sitten isona tehdä. Kurssivalinnat ja niiden arvosanat nimittäin vaikuttavat suoraan esim. yliopistojen sisään pääsyyn (vain harvaan ylopisto-ohjelmaan on siis erillistä sisäänpääsykoetta).

Whakatane High School aloitti kauden barbeque-picnillä, jonne kaikki 9-luokkalaiset perheineen oli kutsuttu. Koulu tarjosi burgerit, makkarat ja juomiset. Näiden lisäksi kukin perhe kantoi kortensa kekoon tuomalla joko salaatin tai jälkkärin. Mukava tapahtuma kaiken kaikkiaan. Paitsi, että saatiin nauttia picnic-illallinen auringon paisteessa, päästiin jututtamaan Noan uusia opettajia ja luokkakavereita. Ensivaikutelma uudesta opinahjosta on erittäin positiivinen. Eikä muuten jäänyt nälkä!

Barbeque Evening at Whakatane High School

Noan ohella myös tyttöjen opettajat ja luokkaryhmät vaihtuivat, vaikka kaikki jatkoivatkin samoissa kouluissa. Siinä oli toki hieman lisää jännitysmomenttia ja ennakko-odotuksia, kun viime vuonna sattui kaikille niin ihanat ja mukavat opettajat. Ekojen viikkojen perusteella voi onneksi todeta, että myös uudet opet ja luokat ovat olleet mieluisia. Nellin ja Ninnin luokissa tutustumista uusiin kavereihin on edistetty mm. laatimalla itsestä kertova projektityö. Tämä voi olla esim posteri-tyyppinen tai vaikkapa katosta roikkuva mobile. Nelli keräsi rannalta kasan auringossa paahtuneita keppejä, laminoi vinon pinon valokuvia ja sai aikaan varsin näyttävän himmelin luokan kattoon roikkumaan.

Leikka, liimaa ja laminoi - tässä syntyy Nellin projektityö

Vaikka pikkutyttöjen opet ja luokat vaihtuivatkin, samat tutut Allandale Primary Schoolin rutiinit auttoivat pääsemään rytmiin kiinni. Aamu alkaa tyypillisesti niin, että oppilaat vievät omat book baginsä lattialle ympyrään valmiiksi, laittavat reput naulaan ja lippikset ja fleecet omiin nimikkolaatikoihinsa. Kun ope sanoo:  ”Good morning kids, come sit on the mat, please”, on aika lasten rauhoittua ja istuutua matolle open eteen. Tämä oli niitä ihan ensimmäisiä rutiineja, jotka meidänkin tytöt oppivat ja osaavat heittää huomenet nyt jo englannin lisäksi myös maorin kielellä!

 Book bags on the mat

Lapsilla on luokissa nimikkolaatikot omille tavaroille

Oppimista ja kouluviihtyvyyttä tuetaan nostamalla esiin lasten pieniä tai isoja onnistumisia. Esimerkiksi toiset huomioivasta käytöksestä,  hyvin menneestä kokeesta, hienosti tehdystä kotitehtävästä tai vaikkapa oma-aloitteisesta roskien siivoamisesta voi saada meriittejä. Viikon alussa katsotaan kuinka monta merittiä kukin on edellisesllä viikolla kerännyt ja eniten pointseja keränneet saavat kuvansa viikoksi luokan seinälle Student of the Week-tauluun. Eli kun on hyvällä sykkeellä ja oikealla asenteella koulussa, se kyllä noteerataan.

 Students of the Week. Ja kukas siellä luuraa?

School´s out for summer! – Kokemuksia Uuden-Seelannin koulumaailmasta, osa 1-

Kun neljäs periodi loppui joulukuun puolivälissä, alkoi lapsillamme kesäloma. Siis jo toinen reilun puolen vuoden sisällä! Lukuvuodesta 2016 he ehtivät käydä uusi-seelantilaista koulua tasan puolet, eli kaksi periodia neljästä. Tässä vaiheessa onkin luonteva kerrata vähän, mitä tähän mennessä on koettu ja millaiselta uusi-seelantilainen koulu näyttää suomalaisin silmin.

Oman kokemuksemme mukaan kaikki lasten koulunkäyntiin liittyvä ”byrokratia” tai virallinen puoli on hoitunut erittäin jouheasti. Tutustumiskäynnillämme maaliskuussa 2016 kiersimme paikalliset koulut, joissa lapset toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi, annettiin mukaan esitteet ja muu materiaali sekä neuvottiin mistä kannattaa hankkia koulupuvut ja -tarvikkeet. Koulun aloituksen yhteydessä toimitimme kouluihin myös englanninkieliset versiot lasten suomalaisista todistuksista, jotta uudet opettajat saivat käsityksen aiemmista opinnoista.

Koulupukujen ja -tarvikkeiden hankinta oli ensimmäinen konkreettinen askel paikalliseen koulumaailmaan. Täkäläistä koulupukua voisi luonnehtia smart casual-tyyppiseksi kokonaisuudeksi; shortsit tai rennot pitkät housut sekä pikeepaita ja fleecehuppari koulun väreissä. Aika rento asu eikä siis läheskään niin formaali kuin esim. brittikoulujen univormut kauluspaitoineen ja kravatteineen. Vaikka suomalaisina olemmekin tottuneet vapaasti päättämään omasta pukeutumisestamme, ei koulupuku ole kuitenkaan yhtään hullumpi juttu. Ensinnäkin, pätkääkään energiaa ei tarvitse tuhlata sen pohtimiseen, mitä tänään kouluun pitäisi laittaa päälle. Lasten erilainen kotitausta/varallisuus/trendikkyys tai porukan paine pukeutua tai olla pukeutumatta jollakin tietyllä tavalla ei stressaa lapsia (tai heidän vanhempiaan). Ja mikä parasta, koulupuku konkreettisestikin integroi lapset -myös ummikot suomalaiset- nopeasti osaksi oman koulun yhteisöä.

Kouluista tulee luokkakohtainen lista tarvittavista koulutarvikkeista, eli mm. tehtävävihoista ja -kansioista. Kynät, kumit, viivottimet jne. hankitaan myös itse. Oppimateriaalit ovat nykyään paljolti verkossa, mutta myös jaettavina monisteina. Ylipäätään paljon vaikuttaisi olevan itse tekemistä, liimaamista ja leikkaamista, piirtämistä ja kirjoittamista. Tehtävät ja tiivistelmät tehdään omiin vihkoihin, tai verkkoversioina kunkin oppilaan omiin faileihin. Konsepti, jossa joka mukulalle vuosittain jaetaan maksutta uudet luku- ja tehtäväkirjat, on täällä täysin tuntematon.

Koulupäivä on joka päivä samanpituinen. Noan ja Nellin Intermediate School alkaa klo 9 ja loppuu klo 15. Ninnin ja Neelan Primary School alkaa 08.45 ja loppuu 14.40. Koulupäivä rakentuu yhtäjaksoisen ”learning time” ajan sekä välipala- ja lounastaukojen ympärille. Learning time voi itsessään pitää joustavasti sisällään sitten useampaa eri kokonaisuutta, esim maantiedon projektityöskenteyä, maalausta ja matematiikkaa. Ei siis niin tarkkaa tuntijakoa välitunteineen, kuin mihin Suomessa olemme tottuneet. Opettajat suunnittelevat päivän tai viikon ohjelman sen mukaan, millaisia kokonaisuuksia pitää milloinkin käydä läpi tai missä vaiheessa oppilaat ovat esim projektitöissään. Luokassa tehdään paljon juttuja pienryhmissä ja eri ryhmät saattavat edistyä esim. kirjoituksessa tai matematiikassa eri tahtiin. Pienempien koululaisten päivät ovat selvästi Suomen pidemmät, mutta pitävät sisällään paljon myös rentoa toimintaa kuten leikkimistä, laulua ja askartelua.

Ohessa esimerkki päivän kulusta:

08.45 am School Starts

09.00 – 10.30 Learning time

10.30 – 11.00 Morning Tea (eli aamun välipala)

11.00 – 12.30 Learning Time

12.30 – 13.20 Lunch Break

13.20 – 14.40 Learning Time

Vuorovaikutusta ja esiintymistä on selvästi Suomea enemmän. Pienestä pitäen lapset opettelevat jakamaan ajatuksia ja keskustelemaan, sekä esittämään asioita muille. Jos täällä opettaja kysyy luokassa ”kuka haluaisi tulla nyt luokan eteen kertomaan...” nousee välittömästi liuta käsiä ylös, eikä hiljaisuudessa tuijotella pulpetin kantta. Isompien koulussa on omana ”oppiaineena”myös väittely-/argumentointitaito, jossa parhaat kisaavat lopuksi koko koulun tittelistä. Esitelmiä tehdään myös paljon. Usein esitelmälle annetaan tietyt speksit, mutta teeman saa valita itse. Kynnys madaltuu, kun saa puhua itseä kiinnostavasta aiheesta. Ylipäätään täällä esiintymiseen kannustetaan ja se kuuluu olennaisena osana koulutyötä.

Opettajien ja oppilaiden suhde näyttäisi olevan rento ja mutkaton. Silti oppilailta edellytetään kohteliasta käytöstä ja puhetta, ja opettajia puhutellaan ”Miss” tai ”Mr”, ei yleensä etunimellä. Älypuhelin on täälläkin monella teini-ikäsellä ja puhelimia käytetään myös koulutyössä esim. tiedon hankintaan ja dokumentointiin. Oppilaat eivät kuitenkaan saa räplätä puhelinta koulun aikana muutoin kuin koulutyöhön, ja muulloin puhelimet säilytetään repuissa tai niille osoitetussa paikassa luokassa. Aniharvalla alakouluikäisellä on vielä omaa puhelinta.

Suomalainen koulujärjestelmä on täällä tunnettu ja ihailtu. Suomalaisten opettajien korkeaa koulutusta, osaamista ja statusta yhteiskunnassa arvostetaan. Täällä opettajien perustutkinto on Bachelor (of Education), kun Suomessa opettajilla on lähtökohtaisesti maisterin paperit. KiVa-koulu-konsepti on täällä myös käytössä monissa kouluissa ja sen tiedetään olevan Suomesta. Yksi olennainen ero on suhtautuminen lasten osaamiseroihin. Suomalaisessa koulujärjestelmässä lasten tasoerot pyritään pitämään mahdollisimman pieninä, kun taas täällä osaamiserot hyväksytään helpommin. Kyvykkäitä lapsia kannustetaan etenemään vaikka omaa luokka-astetta selvästi pidemmälle, kun taas heikosti osaavilta saattaa matikan tai lukemisen perusteet olla todella heikoissa kantimissa. Tukiopetusta on toki tarjolla, mutta sitä antaa todennäköisesti ”teacher aid”, joka voi olla toinen opettaja tai opettajaksi opiskeleva, mutta myös joku muu aikuinen kuten jonkun lapsen vanhempi tai isovanhempi. Suomessa (heikkenevistä resursseista huolimatta) tukiopetusta antaa pedagogisesti pätevä henkilö ja sitä annetaan huomattavasti systemaattisemmin. Suomessa oppilas ei myöskään pääse seuraavalle luokka-asteelle, ennenkuin vaadittava osaaminen on varmasti hanskassa.

Ja vielä loppuun sananen koululounaasta. Täällä ei tarjoilla maksutonta, lämmintä lounasta. Jokainen tuo joko omat eväät tai ostaa koulun kanttiinista (isommat lapset), mitä milloinkin on tarjolla. Nuudelit, hodarit, burgerit, slushit, browniet ja cookiet on ihan normikauraa lasten lounaana. Jos meidän lapsilta kysytään, niin ovat olleet silminnähden mielissäään näistä uusista vaihtoehdoista. Äiti sen sijaan on useinkin huokaillut suomalaisen (terveellisen) kunnon kouluruoan perään. 

Kokemuksia koulusta on vaikka kuinka. Seuraavassa blogipostauksessa lisää :-)

Tehtävävihkoja ja tärkeitä papereita varten koulusta sai "Duffy Bagin"

Esittelyssä Allandale Shcoolin ja Whakatane Intermediate Schoolin univormut

Retkellä. Ninnin luokka pääsi uimahalliin ja sen jälkeen puistoon picnicille.

Viikoittainen School Assembly. Ninnin luokka esittelemässä taideteoksiaan. Ninni 5 vasemmalta.

Noodles for lunch!

Koulutarvikkeita ostamassa.

Koiran tuonti Uuteen-Seelantiin

Nyt kun Nöpö on onnellisesti saatu uuden kotimaan kamaralle ja se kuuluisa rasti seinään, on aika vetää yhteen tämäkin projekti. Heti alkuun todettakoon, että koiran tuonti ulkomailta Uuteen-Seelantiin ei ole harjoitus kevyimmästä päästä. Maa on Australian ohella yksi maailman tiukimmista kun puhutaan eläinten tuonnista maahan. Monet Euroopassa ja muualla maailmassa tavatut loiset ja eläintaudit eivät ole tänne rantautuneet, eikä niitä haluta täkäläiseen ekosysteemiin jatkossakaan. Se sanelee tiukat terveysehdot tuotaville lemmikeille.

Kun aikanaan teimme pohdimme tänne muuttamista, tuntui luontevalta että Nöpö-koira lähtee tietenkin perheen mukana. Nyt kun katselen häntä täällä rannalla kirmaamassa lasten kanssa, tiedän että päätös oli oikea ja koko rutistus vaivan arvoinen. Mutta rehellisesti täytyy todeta, että viimeisen 6 kk aikana on ollut hetkiä, jolloin on tullut mietittyä koko homman mielekkyyttä.

Kaikki alkaa vesikauhurokotteesta. Eli käytännössä rabies-rokote sanelee aikataulun koiran (tai kissan) maahantuonnille. Eikä kannata tuudittautua siihen, että Suomessa (ja about  kaikkialla muualla maailmassa) voimassa oleva rokote olisi voimassa täällä. Rokote ei saa nimittäin olla vuotta vanhempi. Eli Nöpölle oli otettava uusi robiesrokotus, vaikka 3 vuoden rokote muuten olisi ollut vielä lähes vuoden voimassa. Tästä rokotuksessta täytyi sitten odottaa vähintään kuukausi, ennenkuin koirasta voitiin otta verikoe, jolla todettiinn rabies-vasta-aineet veressä. Ja niiden tulee luonnollisesti olla tiettyjen rajojen sisällä. Kun verikoe oli läpäisty, laskettiin tästä vähintään 3 kuukauden varoaika, että rokotus varmasti vaikuttaa. Tätä ennen koiraa ei saa tuoda Uuteen-Seelantiin. Eli Nöpönkin matkasuunnitelmiin tuli heti alkuunsa reilun 4 kk aikalisä. Tuona 4 kuukauden aikana tosin me ihmiset jo olimme siirtymässä maahan, joten koiralle oli etsittävä hoitopaikka. Onneksi ympärillä oli ihania ja auttavaisia ihmisiä, joten Nöpölle olisi järjestynyt useampikin väliaikainen koti. Loppujen lopuksi Nöpö vietti kesän kasvattajansa ja tämän tyttären hoidossa ja siirtyi syksyllä vanhemmilleni. Valtava kiitos teille Päivi, Katri, Raija ja Jussi!

Rabiesvasta-ainetestin jälkeen Nöpö ja hoitajansa Suomessa saivat vetää hiukan henkeä terveystarkastusten kanssa. Homma pyörähti isosti käyntiin kun lähtöpäivään on tasan 30 vuorokautta. Siitä alkoi eläinlääkärirumba, jollaista aika harva tavallisen mustin tai mirrin omistaja pääsee kokemaan. Päivän tarkkuudella oli hoidettava rokotukset, verikokeet sekä ulko- ja sisäloishäädöt 30, 16, 4, 2 vrk ennen lähtöä ja vielä viimeinen tarkastus rajaeläinlääkärin toimesta kentällä juuri ennen lentoa. Monet taudit ovat sellaisia, joita Suomessa ei ole esiintynyt vuosikausiin, mutta näihinkin on varauduttava. Yksi sellainen on esimerkiksi Leptospirosis, jonka rokote piti tilata erikseen rokotevalmistajan tukusta, koska sitä ei normisti eläinlääkärin hyllystä edes löydy. Tietenkin nämä myytiin kätevästi 10 rokotteen tukkueränä, joista tarvitsimme itse vain 2. Muita rokotuksia tuli vielä 6; kennelyskä, parvovirus, maksatulehdus, penikkatauti, parainfluenssa ja adenovirus. Lisäksi koira vielä testattiin ja/tai hoidettiin näiden varalta: leptospirosis, sydänmato, babesia gibsoni, brucella canis, sekä ulko- ja sisäloiset.

Haastavuutta hommaan toi se, että jos itse olimme jo maasta pois, homma piti ulkoistaa muille ja aikataulu oli monessa kohdin erittäin tiukka. Lisäksi käynnissä oli tavallaan useampi rinnakkainen alaprosessi, jotka vaikuttivat keskenään ristiin. Esimerkiksi testitulokset ja rokoteaikataulut vaikuttavat lähtöpäivään ja sitä kautta karanteenivaraukseen, jota ilman ei saa tuontilupaa, jota ilman ei voi tehdä lentovarauksia jne jne... Toisaalta juuri arvioidun lentopäivän pohjalta täytyi kuitenkin aikatauluttaa koko homma.

Energiaa kului myös erilaisten dokumenttien ja liitteiden hankkimiseen. Muun muassa tuontilupaa varten tarvittiin useampi erilainen todistus koiran saamista hoidoista, rabiestiedot sekä vakuutus, ettei koira kuulu tiettyihin taistelurotuihin. Jokaisen dokumentin jokaisessa sivussa tuli olla yksityisen eläinlääkäriaseman ohella myös paikallisen virkaeläinlääkärin allekirjoitus ja leima. Toisin sanoen eläinlääkäreitäkin koko projektissa oli kaikkiaan kolme.

Kun Nöpöä hoidettiin Suomessa, hoidin täältä käsin tuontiluvan, karanteenivarauksen sekä matkajärjestelyt Travel Cargo Pet Expressin kanssa. Yksi eniten aikaa vievä asia olikin kommunikointi; sähköposteja kertyi varmaan pitkälle toista sataa. Mutta onneksi nykyaikaisen viestintätekniikan aikana viestiminen oli kuitenkin nopeaa ja ajantasaista, 11 tunnin aikaerosta huolimatta. Haastavinta kaikessa oli saada itse kokonaiskuva kaikesta siitä, mitä piti hoitaa milloinkin, ja millaiset dokumentit tuli olla missäkin vaiheessa täytettynä, ja miten ne taas vaikuttivat prosessin etenemiseen. Tietoa, ohjeita ja dokumenttipohjia on tarjolla paljonkin, muttei ns. yhden luukun periaatteella, vaan tieto piti kalastella useista eri lähteistä. Tässä arvokkaimmaksi avuksi osoittautuikin vertaistuki. Koiria ei Suomesta Uuteen-Seelantiin kovin paljon tuoda (sattuneesta syystä!), mutta onneksi löytyi Hanna-Mari, Jooona ja Sif, joiden hyvien neuvojen pohjalta saimme mekin vihdoin viimein Nöpömme kaikkien sääntöjen mukaisesti uuteen kotimaahan. 


Sykähdyttävä jälleennäkeminen  ja valmistautuminen Nöpön hakemiseen Aucklandista Noan vlogissa: https://www.youtube.com/watch?v=9SVaayFBQbY&feature=share

Jännitys tiivistyy. H-hetki juuri ennen kuin avasimme karanteenin oven Aucklandissa.

Iltalukemista by NZ Ministry of Primary Industries 

Jälleennäkeminen. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Pitkä matka alkamassa: Nöpö valmistautuu reitille Helsinki-Amsterdam-Hong Kong-Auckland

Elintärkeät paperit: lemmikipassi, tuontilupa ja biosecurity clearance (joka oikeuttaa koiralle maan "kansalaisuuden")

Ensimmäinen hankinta: IATA:n (International Air Travel Associationin) hyväksymä kuljetuslaatikko