School´s out for summer! – Kokemuksia Uuden-Seelannin koulumaailmasta, osa 1-

Kun neljäs periodi loppui joulukuun puolivälissä, alkoi lapsillamme kesäloma. Siis jo toinen reilun puolen vuoden sisällä! Lukuvuodesta 2016 he ehtivät käydä uusi-seelantilaista koulua tasan puolet, eli kaksi periodia neljästä. Tässä vaiheessa onkin luonteva kerrata vähän, mitä tähän mennessä on koettu ja millaiselta uusi-seelantilainen koulu näyttää suomalaisin silmin.

Oman kokemuksemme mukaan kaikki lasten koulunkäyntiin liittyvä ”byrokratia” tai virallinen puoli on hoitunut erittäin jouheasti. Tutustumiskäynnillämme maaliskuussa 2016 kiersimme paikalliset koulut, joissa lapset toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi, annettiin mukaan esitteet ja muu materiaali sekä neuvottiin mistä kannattaa hankkia koulupuvut ja -tarvikkeet. Koulun aloituksen yhteydessä toimitimme kouluihin myös englanninkieliset versiot lasten suomalaisista todistuksista, jotta uudet opettajat saivat käsityksen aiemmista opinnoista.

Koulupukujen ja -tarvikkeiden hankinta oli ensimmäinen konkreettinen askel paikalliseen koulumaailmaan. Täkäläistä koulupukua voisi luonnehtia smart casual-tyyppiseksi kokonaisuudeksi; shortsit tai rennot pitkät housut sekä pikeepaita ja fleecehuppari koulun väreissä. Aika rento asu eikä siis läheskään niin formaali kuin esim. brittikoulujen univormut kauluspaitoineen ja kravatteineen. Vaikka suomalaisina olemmekin tottuneet vapaasti päättämään omasta pukeutumisestamme, ei koulupuku ole kuitenkaan yhtään hullumpi juttu. Ensinnäkin, pätkääkään energiaa ei tarvitse tuhlata sen pohtimiseen, mitä tänään kouluun pitäisi laittaa päälle. Lasten erilainen kotitausta/varallisuus/trendikkyys tai porukan paine pukeutua tai olla pukeutumatta jollakin tietyllä tavalla ei stressaa lapsia (tai heidän vanhempiaan). Ja mikä parasta, koulupuku konkreettisestikin integroi lapset -myös ummikot suomalaiset- nopeasti osaksi oman koulun yhteisöä.

Kouluista tulee luokkakohtainen lista tarvittavista koulutarvikkeista, eli mm. tehtävävihoista ja -kansioista. Kynät, kumit, viivottimet jne. hankitaan myös itse. Oppimateriaalit ovat nykyään paljolti verkossa, mutta myös jaettavina monisteina. Ylipäätään paljon vaikuttaisi olevan itse tekemistä, liimaamista ja leikkaamista, piirtämistä ja kirjoittamista. Tehtävät ja tiivistelmät tehdään omiin vihkoihin, tai verkkoversioina kunkin oppilaan omiin faileihin. Konsepti, jossa joka mukulalle vuosittain jaetaan maksutta uudet luku- ja tehtäväkirjat, on täällä täysin tuntematon.

Koulupäivä on joka päivä samanpituinen. Noan ja Nellin Intermediate School alkaa klo 9 ja loppuu klo 15. Ninnin ja Neelan Primary School alkaa 08.45 ja loppuu 14.40. Koulupäivä rakentuu yhtäjaksoisen ”learning time” ajan sekä välipala- ja lounastaukojen ympärille. Learning time voi itsessään pitää joustavasti sisällään sitten useampaa eri kokonaisuutta, esim maantiedon projektityöskenteyä, maalausta ja matematiikkaa. Ei siis niin tarkkaa tuntijakoa välitunteineen, kuin mihin Suomessa olemme tottuneet. Opettajat suunnittelevat päivän tai viikon ohjelman sen mukaan, millaisia kokonaisuuksia pitää milloinkin käydä läpi tai missä vaiheessa oppilaat ovat esim projektitöissään. Luokassa tehdään paljon juttuja pienryhmissä ja eri ryhmät saattavat edistyä esim. kirjoituksessa tai matematiikassa eri tahtiin. Pienempien koululaisten päivät ovat selvästi Suomen pidemmät, mutta pitävät sisällään paljon myös rentoa toimintaa kuten leikkimistä, laulua ja askartelua.

Ohessa esimerkki päivän kulusta:

08.45 am School Starts

09.00 – 10.30 Learning time

10.30 – 11.00 Morning Tea (eli aamun välipala)

11.00 – 12.30 Learning Time

12.30 – 13.20 Lunch Break

13.20 – 14.40 Learning Time

Vuorovaikutusta ja esiintymistä on selvästi Suomea enemmän. Pienestä pitäen lapset opettelevat jakamaan ajatuksia ja keskustelemaan, sekä esittämään asioita muille. Jos täällä opettaja kysyy luokassa ”kuka haluaisi tulla nyt luokan eteen kertomaan...” nousee välittömästi liuta käsiä ylös, eikä hiljaisuudessa tuijotella pulpetin kantta. Isompien koulussa on omana ”oppiaineena”myös väittely-/argumentointitaito, jossa parhaat kisaavat lopuksi koko koulun tittelistä. Esitelmiä tehdään myös paljon. Usein esitelmälle annetaan tietyt speksit, mutta teeman saa valita itse. Kynnys madaltuu, kun saa puhua itseä kiinnostavasta aiheesta. Ylipäätään täällä esiintymiseen kannustetaan ja se kuuluu olennaisena osana koulutyötä.

Opettajien ja oppilaiden suhde näyttäisi olevan rento ja mutkaton. Silti oppilailta edellytetään kohteliasta käytöstä ja puhetta, ja opettajia puhutellaan ”Miss” tai ”Mr”, ei yleensä etunimellä. Älypuhelin on täälläkin monella teini-ikäsellä ja puhelimia käytetään myös koulutyössä esim. tiedon hankintaan ja dokumentointiin. Oppilaat eivät kuitenkaan saa räplätä puhelinta koulun aikana muutoin kuin koulutyöhön, ja muulloin puhelimet säilytetään repuissa tai niille osoitetussa paikassa luokassa. Aniharvalla alakouluikäisellä on vielä omaa puhelinta.

Suomalainen koulujärjestelmä on täällä tunnettu ja ihailtu. Suomalaisten opettajien korkeaa koulutusta, osaamista ja statusta yhteiskunnassa arvostetaan. Täällä opettajien perustutkinto on Bachelor (of Education), kun Suomessa opettajilla on lähtökohtaisesti maisterin paperit. KiVa-koulu-konsepti on täällä myös käytössä monissa kouluissa ja sen tiedetään olevan Suomesta. Yksi olennainen ero on suhtautuminen lasten osaamiseroihin. Suomalaisessa koulujärjestelmässä lasten tasoerot pyritään pitämään mahdollisimman pieninä, kun taas täällä osaamiserot hyväksytään helpommin. Kyvykkäitä lapsia kannustetaan etenemään vaikka omaa luokka-astetta selvästi pidemmälle, kun taas heikosti osaavilta saattaa matikan tai lukemisen perusteet olla todella heikoissa kantimissa. Tukiopetusta on toki tarjolla, mutta sitä antaa todennäköisesti ”teacher aid”, joka voi olla toinen opettaja tai opettajaksi opiskeleva, mutta myös joku muu aikuinen kuten jonkun lapsen vanhempi tai isovanhempi. Suomessa (heikkenevistä resursseista huolimatta) tukiopetusta antaa pedagogisesti pätevä henkilö ja sitä annetaan huomattavasti systemaattisemmin. Suomessa oppilas ei myöskään pääse seuraavalle luokka-asteelle, ennenkuin vaadittava osaaminen on varmasti hanskassa.

Ja vielä loppuun sananen koululounaasta. Täällä ei tarjoilla maksutonta, lämmintä lounasta. Jokainen tuo joko omat eväät tai ostaa koulun kanttiinista (isommat lapset), mitä milloinkin on tarjolla. Nuudelit, hodarit, burgerit, slushit, browniet ja cookiet on ihan normikauraa lasten lounaana. Jos meidän lapsilta kysytään, niin ovat olleet silminnähden mielissäään näistä uusista vaihtoehdoista. Äiti sen sijaan on useinkin huokaillut suomalaisen (terveellisen) kunnon kouluruoan perään. 

Kokemuksia koulusta on vaikka kuinka. Seuraavassa blogipostauksessa lisää :-)

Tehtävävihkoja ja tärkeitä papereita varten koulusta sai "Duffy Bagin"

Esittelyssä Allandale Shcoolin ja Whakatane Intermediate Schoolin univormut

Retkellä. Ninnin luokka pääsi uimahalliin ja sen jälkeen puistoon picnicille.

Viikoittainen School Assembly. Ninnin luokka esittelemässä taideteoksiaan. Ninni 5 vasemmalta.

Noodles for lunch!

Koulutarvikkeita ostamassa.

Koiran tuonti Uuteen-Seelantiin

Nyt kun Nöpö on onnellisesti saatu uuden kotimaan kamaralle ja se kuuluisa rasti seinään, on aika vetää yhteen tämäkin projekti. Heti alkuun todettakoon, että koiran tuonti ulkomailta Uuteen-Seelantiin ei ole harjoitus kevyimmästä päästä. Maa on Australian ohella yksi maailman tiukimmista kun puhutaan eläinten tuonnista maahan. Monet Euroopassa ja muualla maailmassa tavatut loiset ja eläintaudit eivät ole tänne rantautuneet, eikä niitä haluta täkäläiseen ekosysteemiin jatkossakaan. Se sanelee tiukat terveysehdot tuotaville lemmikeille.

Kun aikanaan teimme pohdimme tänne muuttamista, tuntui luontevalta että Nöpö-koira lähtee tietenkin perheen mukana. Nyt kun katselen häntä täällä rannalla kirmaamassa lasten kanssa, tiedän että päätös oli oikea ja koko rutistus vaivan arvoinen. Mutta rehellisesti täytyy todeta, että viimeisen 6 kk aikana on ollut hetkiä, jolloin on tullut mietittyä koko homman mielekkyyttä.

Kaikki alkaa vesikauhurokotteesta. Eli käytännössä rabies-rokote sanelee aikataulun koiran (tai kissan) maahantuonnille. Eikä kannata tuudittautua siihen, että Suomessa (ja about  kaikkialla muualla maailmassa) voimassa oleva rokote olisi voimassa täällä. Rokote ei saa nimittäin olla vuotta vanhempi. Eli Nöpölle oli otettava uusi robiesrokotus, vaikka 3 vuoden rokote muuten olisi ollut vielä lähes vuoden voimassa. Tästä rokotuksessta täytyi sitten odottaa vähintään kuukausi, ennenkuin koirasta voitiin otta verikoe, jolla todettiinn rabies-vasta-aineet veressä. Ja niiden tulee luonnollisesti olla tiettyjen rajojen sisällä. Kun verikoe oli läpäisty, laskettiin tästä vähintään 3 kuukauden varoaika, että rokotus varmasti vaikuttaa. Tätä ennen koiraa ei saa tuoda Uuteen-Seelantiin. Eli Nöpönkin matkasuunnitelmiin tuli heti alkuunsa reilun 4 kk aikalisä. Tuona 4 kuukauden aikana tosin me ihmiset jo olimme siirtymässä maahan, joten koiralle oli etsittävä hoitopaikka. Onneksi ympärillä oli ihania ja auttavaisia ihmisiä, joten Nöpölle olisi järjestynyt useampikin väliaikainen koti. Loppujen lopuksi Nöpö vietti kesän kasvattajansa ja tämän tyttären hoidossa ja siirtyi syksyllä vanhemmilleni. Valtava kiitos teille Päivi, Katri, Raija ja Jussi!

Rabiesvasta-ainetestin jälkeen Nöpö ja hoitajansa Suomessa saivat vetää hiukan henkeä terveystarkastusten kanssa. Homma pyörähti isosti käyntiin kun lähtöpäivään on tasan 30 vuorokautta. Siitä alkoi eläinlääkärirumba, jollaista aika harva tavallisen mustin tai mirrin omistaja pääsee kokemaan. Päivän tarkkuudella oli hoidettava rokotukset, verikokeet sekä ulko- ja sisäloishäädöt 30, 16, 4, 2 vrk ennen lähtöä ja vielä viimeinen tarkastus rajaeläinlääkärin toimesta kentällä juuri ennen lentoa. Monet taudit ovat sellaisia, joita Suomessa ei ole esiintynyt vuosikausiin, mutta näihinkin on varauduttava. Yksi sellainen on esimerkiksi Leptospirosis, jonka rokote piti tilata erikseen rokotevalmistajan tukusta, koska sitä ei normisti eläinlääkärin hyllystä edes löydy. Tietenkin nämä myytiin kätevästi 10 rokotteen tukkueränä, joista tarvitsimme itse vain 2. Muita rokotuksia tuli vielä 6; kennelyskä, parvovirus, maksatulehdus, penikkatauti, parainfluenssa ja adenovirus. Lisäksi koira vielä testattiin ja/tai hoidettiin näiden varalta: leptospirosis, sydänmato, babesia gibsoni, brucella canis, sekä ulko- ja sisäloiset.

Haastavuutta hommaan toi se, että jos itse olimme jo maasta pois, homma piti ulkoistaa muille ja aikataulu oli monessa kohdin erittäin tiukka. Lisäksi käynnissä oli tavallaan useampi rinnakkainen alaprosessi, jotka vaikuttivat keskenään ristiin. Esimerkiksi testitulokset ja rokoteaikataulut vaikuttavat lähtöpäivään ja sitä kautta karanteenivaraukseen, jota ilman ei saa tuontilupaa, jota ilman ei voi tehdä lentovarauksia jne jne... Toisaalta juuri arvioidun lentopäivän pohjalta täytyi kuitenkin aikatauluttaa koko homma.

Energiaa kului myös erilaisten dokumenttien ja liitteiden hankkimiseen. Muun muassa tuontilupaa varten tarvittiin useampi erilainen todistus koiran saamista hoidoista, rabiestiedot sekä vakuutus, ettei koira kuulu tiettyihin taistelurotuihin. Jokaisen dokumentin jokaisessa sivussa tuli olla yksityisen eläinlääkäriaseman ohella myös paikallisen virkaeläinlääkärin allekirjoitus ja leima. Toisin sanoen eläinlääkäreitäkin koko projektissa oli kaikkiaan kolme.

Kun Nöpöä hoidettiin Suomessa, hoidin täältä käsin tuontiluvan, karanteenivarauksen sekä matkajärjestelyt Travel Cargo Pet Expressin kanssa. Yksi eniten aikaa vievä asia olikin kommunikointi; sähköposteja kertyi varmaan pitkälle toista sataa. Mutta onneksi nykyaikaisen viestintätekniikan aikana viestiminen oli kuitenkin nopeaa ja ajantasaista, 11 tunnin aikaerosta huolimatta. Haastavinta kaikessa oli saada itse kokonaiskuva kaikesta siitä, mitä piti hoitaa milloinkin, ja millaiset dokumentit tuli olla missäkin vaiheessa täytettynä, ja miten ne taas vaikuttivat prosessin etenemiseen. Tietoa, ohjeita ja dokumenttipohjia on tarjolla paljonkin, muttei ns. yhden luukun periaatteella, vaan tieto piti kalastella useista eri lähteistä. Tässä arvokkaimmaksi avuksi osoittautuikin vertaistuki. Koiria ei Suomesta Uuteen-Seelantiin kovin paljon tuoda (sattuneesta syystä!), mutta onneksi löytyi Hanna-Mari, Jooona ja Sif, joiden hyvien neuvojen pohjalta saimme mekin vihdoin viimein Nöpömme kaikkien sääntöjen mukaisesti uuteen kotimaahan. 


Sykähdyttävä jälleennäkeminen  ja valmistautuminen Nöpön hakemiseen Aucklandista Noan vlogissa: https://www.youtube.com/watch?v=9SVaayFBQbY&feature=share

Jännitys tiivistyy. H-hetki juuri ennen kuin avasimme karanteenin oven Aucklandissa.

Iltalukemista by NZ Ministry of Primary Industries 

Jälleennäkeminen. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Pitkä matka alkamassa: Nöpö valmistautuu reitille Helsinki-Amsterdam-Hong Kong-Auckland

Elintärkeät paperit: lemmikipassi, tuontilupa ja biosecurity clearance (joka oikeuttaa koiralle maan "kansalaisuuden")

Ensimmäinen hankinta: IATA:n (International Air Travel Associationin) hyväksymä kuljetuslaatikko

Leirikoulussa

Noan ja Nellin koulussa yksi vuoden kohokohtia on yhden tai useamman luokan muutaman päivän mittainen ”camp” eli vapaasti suomennettuna leiri(-koulu). Leirikoulun kohde voi olla joku lähialueen luontomatkailumesta, joku muu vastaava  paikka muualla Uudessa-Seelannissa tai jopa ulkomaille suuntautuva reissu. Kun katsoo karttaa, niin ihan halpoja eivät ulkomaan reissut täältä käsin tietenkään ole. Whakatane Intermediate tekee vuosittain reissun eteläisen Tyynenmeren saarille, Vanuatuun, Fijille tai Samoalle. Näihin alkaa rahan ja muun sponsorituen hankkiminen lähtijöiden toimesta heti lukuvuoden alussa, jotta matkaan päästään sitten näihin aikoihin. Koulu teki reissun juuri Samoalle ja ensi vuoden kohde taitaa olla Vanuatu.

Viime viikolla oli sekä Noan että Nellin luokan leirikoulut. Nellin luokka leireili Lake Okatainalla, me olimme Noan luokan kanssa kolme päivää Manawahe Eco Trustin luontokeskuksessa. Olin itse mukana yhtenä kuudesta vanhemmasta. Ohjelmassa oli muun muassa tutustumista alueen luontoon ja erityisesti suojeltaviin eläinlajeihin, lautan rakentamista, pikkuötököiden tunnistamista joessa, extreme bush walkia, Fear Factoria ja  jousiammuntaa. Oppilaat asuivat teltoissa, meille vanhemille oli tarjolla sisämajoitus entisen kyläkoulun luokan lattialla. Itse kun en varsinaisesti tunnustaudu himotelttailijaksi, tämä vaihtoehto kuulosti ihan luksusluokan majoitukselta J Pientä sinnikkyyttä vaadittiin toki siihen, että suihku oli yhtä kuin letku varaston katolla olevassa sadevesitynnyrissä. No, se mikä ei tapa, karaisee.

Uuden-Seelannin sää on tähän aikaan vuodesta lämmintä, mutta vaihtelevaa. Voi paistaa tai sataa, olla tyyntä tai ihan järkyttävä myrsky. Ja nämä kaikki siis yhden päivän aikana. Olin itse hieman stressissä telttailijoiden puolesta, mutta paikalliset ottivat asiat täkäläiseen tyyliin rennosti, no worries! Minkä kesä kastelee, sen kesä kuivaa, tunnutaan yleisesti ajattelevan. No, nyt kävi tuuri. Koko leirin ajan aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. (Toim huom. Kun perjantai-iltana tulimme kotiin, alkoi hillitön vesisade ja jatkui siitä pari päivää)

Kaiken kaikkiaan leiri sujui mukavissa merkeissä. Oppilaat olivat hyvin käyttäytyvää sakkia ja vanhemmat paikalliseen tyyliin rentoja ulkoilmaihmisiä (en ole vielä tavannutkaan muunlaisia...). Noa oli saanut opettajaltaan erikoistehtävän kuvata ja dokumentoida leirin tapahtumia, tästä lisää kun dokkari julkaistaan Noa H. Vlogs -vlogissa. Muuten leirille ei sähköisiä vekottimia saanut tuodakaan, eli piti selvitä 3 kokonaista päivää ilman mobiililaitteita! Meillä vanhemmilla oli tässäkin erivapaus. Tosin paikka oli niin korvessa, että olimme käytännössä matkapuhelinverkon ulottumattomissa. Leirielämää.

Jaksaa jaksaa! Reippaasti rinnettä ylös. 

Manawahe Eco Trustin työntekijät kertomassa uhattujen lajien suojelusta

Breakfast is ready!

Tässä valmistuu burgeri- ja hodaritäytteet

Fear Factor eli lautasellinen epäilyttävältä maistuvia herkkuja. 

Leirisuihku. Erinomainen keksintö: auringon lömmöllä lämmitettävät pussit, joista saatiin lämmintä suihkuvettä.

Jousiammunta oli hitti niin lasten kuin aikuistenkin keskuudessa!

Bugs, bugs, bugs... Mitä kaikkea mielenkiintoista löytyikään puhdasvetisestä joesta.

Elämää nuoremman polven silmin

Jokainen meistä katselee, havainnoi ja dokumentoi ympärillä olevaa maailmaa omalla tavallamme. Näin sosiaalisen median aikakaudella tallennamme elämää ja huomioitamme siitä kuka minnekin kanavaan ja formaattiin. Me aikuiset kiinnitämme huomiota todennäköisesti ihan eri asioihin kuin lapset. Lasten ottamien kuvien ja videoiden kautta opit myös heistä paljon; mitkä asiat kiinnittävät heidän huomionsa, mitkä ovat kauniita tai muuten vaan niin siistejä, että ne pitää ehdottomasti jakaa muille. Tämän huomasimme konkreettisesti jo jokin aikaa sitten kun isommat lapset siirtyivät Instagramin käyttäjiksi; yksi kuva todellakin kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Elämämme dokumentointi Uudessa-Seelannissa nousi äskettäin ihan uudelle tasolle, kun Noa aloitti videoblogin. Idea tähän tuli YLEn Summeri-ohjelmasta, jossa etsittiin ulkomailla asuvia lapsia ja nuoria vlogaamaan elämästään ja arjestaan Suomen ulkopuolella. No se Summerin hakuaika tuli hieman liian nopealla aikataululla juuri muuton jälkeen, mutta idea jäi kytemään. Hankittuaan tripodin ja vedenkestävän kuoren puhelimeensa Noa oli valmis aloittamaan. Tärkeää oli myös päättää, vlogatako suomeksi vai englanniksi. Nopeasti Noa totesi, että jos videoille haluaa yhtään suomen kielialueen ulkopuolisia tilaajia, kielivalinta on selvä. Eikä se nyt varsinaisesti haittaakaan englannin oppimisessa.

Nyt näitä cooleja vlogi-videoita on kertynyt jo kolme; on kuvaa altaan pinnan ylä- ja alapuolelta, entisestä ja nykyisestä asunnosta, pari ruoanlaittosessiota sekä isän ja pojan erittäin rivakkaa grillin kokoamista. Tässä elämää maailman toisella puolen nuoremmen polven silmin:

https://www.youtube.com/channel/UCZDTfTUCKxY4Tyc8OgBH6cQ

Noa.H Vlogs

Mihin kouluun?

Toisin kuin Suomessa, jossa lapsen koulu määräytyy ensisijaisesti osoitteen mukaan eikä “koulushoppailua” juuri harrasteta, täällä perheet valitsevat opinahjot jälkikasvulleen.

Ensimmäisen kerran tämä tuli eteemme jo huhtikuussa, kun 5 v ja 7 v tytöille piti valita ala-aste. Työnantaja oli ystävällisesti järjestänyt pari visiittiä paikallisiin primary schooleihin ja sen lisäksi saimme pari suositusta. Tältä pohjalta valitsimme Ninnille ja Neelalle Allandale Primary Schoolin http://www.allandale.school.nz/ , johon olemme tähän mennessä olleet erittäin tyytyväisiä. Tytöt on otettu sekä opettajien, muun henkilökunnan että muiden lasten puolesta erittäin lämpimästi vastaan. Myös entiset Allandalen opettajat ovat kehuneet koulun ilmapiiriä poikkeuksellisen mukavaksi.

Noan ja Nellin ikäiset (11-13 v) oppilaat menevät Uudessa-Seelannissa kahdeksi lukuvuodeksi  Intermediate Schooliin eli vapaasti suomennettuna “väliasteelle”. Näitä on Whakatanessa tasan yksi, joten valinta oli sikäli helppo. Intermediate-koulussa fokus on erityisesti yhteisöllisyydessä, vuorovaikutustaitojen sekä itseluottamuksen ja -tuntemuksen tukemisessa, jotta nuoret saavat eväät opiskeluun seuraavalla tasolla high schoolissa. Ei mitenkään huono setti ylipäätään tuon ikäisille – ja oikeastaan kelle vaan.

High schoolin valinta tuli eteen jo tässä vaiheessa, sillä Noa ja muut 8-luokkalaiset siirtyvät yläkouluun helmikuun alussa. Kotikaupungissamme on kaksi koulua, josta valitaan: Whakatane High School http://www.whakatanehigh.school.nz/  ja Trident High School http://www.trident.school.nz/. Molemmat kuulemma hyviä kouluja ja yltävät monilla mittareilla maan keskitason yläpuolella. Kohtuu varmuudella voidaan siis olettaa, että molemmista kouluista saa hyvät eväät aikanaan jatko-opintoihin. Toisin kuin Suomessa, jossa koulujen opetustarjontaa ohjaa pitkälti yhtäläinen opetussuunnitelma, täällä koulut eroavat toisistaan mm kurssi- ja opetustarjonnan suhteen. Koulut myös tuovat vahvasti esille omaa tekemistään, brändiä, painotusta ja tuloksia, joiden perusteella perheet sitten tekevät valinnat. Eikä kynttilää todellakaan pidetä vakan alla; yleensä koulujen sisääntuloauloissa on näyttävästi esillä entisten ja nykyisten oppilaiden urheilupalkinnot ja muut meriitit, sekä koulun värit ja muut tunnukset. Me henkeä-korostetaan ja tulosten tavoitteluun kannustetaan. Esitteet ovat näyttäviä.

Tutustumisten perusteella näyttäisi siltä, että Whakatane High Schoolin tarjoama setti (mm. Marine Studies ja Mechatronics) vetosi Noaan enenmmän, joten helmikuun alussa hän siirtynee tunnustamaan mustavalkoista väriä. Aulassa komeilee monien muiden entisten oppilaiden ohella toki myös paikallisen superjulkkiksen ja olympiavoittajan Lisa Carringtonin http://www.whakatane.info/whats-on/lisa-carrington-parade kuva. Oletettavasti siis myös melontaa lienee tarjolla tässä koulussa!

Esitteet kertovat mitä kaikkea Whakatane High School ja Trident High School tarjoavat

Nuorissa on potentiaalia

Täällä oltiin keskiviikkona

Ja täällä tiistaina

Marine Studies ja muut kurssit näyttävästi esillä

Vuokra-asunto-lotossa saatiin voitto kotiin!

Viikko sitten perjantaina muutimme uuteen, pidempiaikaiseen kotiin. Tähän saakka olimme asuneet väliaikaisesti resort-tyyppisessä majoituksessa, jossa nautimme toki esteettömästä näköalasta merelle, uima-altaista ja tenniskentistä, mutta joka ymmärettävästi ei olllut hinnaltaan ihan realistinen vaihtoehto pidemmän päälle. Whakatane- Ohope-akselilla isohkoja perheasuntoja on erittäin niukasti tarjolla vuokralle, niinpä tämä oli ainoita kesäkuun lopussa vapaana olevia asuntoja, jonka työnantaja sai meille buukattua. Onneksi näin off season aikaan Ohope Beach- rannalla sijaitsevien asuntojen vuokrataso on kuitenkin kohtuullinen, jos vertaa joulu-helmikuuhun (kesän lomasesonki), jolloin taaloja saakin laittaa tiskiin moninkertaisesti.

Pian maahantulon jälkeen laitoimme vuokra-asuntohakemukset vireille paikallisiin kiinteistövälitysfirmoihin. Kaikissa otettiin hakemukset kyllä ystävällisesti vastaan, mutta hienovaraisesti vihjailtiin, että saapa nähdä miten käy. Tässä vaiheessa emme ehkä vielä tajunneetkaan, kuinka vähän sopivia vuokra-asuntoja olikaan tarjolla. Myytäviä perheasuntoja on paljonkin, mutta jostain syystä vuokrattaviksi ei juurikaan. Niinpä yhteydenotttoja kiinteistöfirmoista oli tasan yksi. Kävimme katsomassa asuntoa todetaksemme, että ei ole ihan meidän makumme mukainen. Ulkoapäin kivan näköinen asunto oli sisältä jääkylmä, koska lämmitystä ei ole. Lisäksi isohkon talon layout oli niin kummallinen, että neliöt oli hukattu kulmiin ja käytäviin.

Joskus asiat sitten vaan loksahtavat paikalleen. Aiemman asuntomme sukulaisperhe oli tilanteessa, jossa omakotitalo haluttiin nopeasti luotettavalle vuokralaiselle. Totesimme nopeasti, että tässä on potentiaalinen win-win-tilanne ja uusi kotimme. Meille sopivan oloinen talo, jonne saa tuoda myös koiran. Positiivista, sillä lähtäökohtasesti täällä lukee kaikissa vuokrailmoituksissa “no pets”. Sokerina pohjalla asunto sijaitsi samalla tutulla asuinalueella, johon olimme jo ehtineet kotiutua. Vasta hieman myöhemmin olemme tajunneet, kuinka mieletön tuuri tässä kaikin puolin kävikään.

Oman kodin tuntua lisäävät myös omat huonekalut ja muut tavarat. Hassua, miten ruoka maistuu niin paljon paremmalta tutun ruokäpöydän ääressä ja miten uni tulee niin paljon paremmin omassa sängyssä ja omissa lakanoissa. Home sweet home J

Se ihana tunne, kun muuttorekka kaartaa pihalle kyydissä sun OMAT tavarat

Pirtin pöytä uudessa pirtissä

Noan huone ennen...

... ja jälkeen

Tässä riittää suomalaisella ihmettelemistä: sitrushedelmät omasta pihasta!

Oman kylän tyttö toi Riosta mitalit

Uudelle-Seelannille kultaa (200 m) ja pronssia (500 m) Rion olympialaisissa melonut Lisa Carrington on täällä Whakatanessa paikallinen urheilujulkkis. 27-vuotias Carrington http://www.olympic.org.nz/athletes/lisa-carrington/  on jo nyt saavuttanut urallaan varsin paljon, ja toi kultamitalin myös ensimmäisistä olympialaisistaan neljä vuotta sitten Lontoosta. Omalla asuinalueellamme Ohope Beachilla on Lisan kunniaksi nimetty Carrington Lane, ja kultamitalin varmistuttua katukylttiin oli kiinnitetty nippu kultaisia ilmapalloja, kuten myös muualle Whakatanen kaupunkiin. Uusiseelantilainen ANZ-pankki on yksi Lisan pääsponsoreista, joten nyt myös pankkiautomaateilla on kultaiset plakaatit juhlistamassa sekä Lisan että muun NZ:n olympiajoukkueen saavutuksista Riossa.

Ja mikäpä on juhlistaessa 18 olympiamitalia, joista 4 on kultaa, 9 hopeaa ja 5 pronssia! Aika mieletön saavutus 4,4 miljoonan kansalaisen maalle. Uusi-Seelanti oli mitalitaulukossa 19. sijalla, mikä sekin on erinomainen tulos, mutta maa on ihan kärkikahinoissa kun suhteuttaa mitalit väkilukuun. Urheiluhullu kansa sai mitä halusi ja kaunis God Defend New Zealand https://www.youtube.com/watch?v=_dPcj_aC8fk kuultiin Riossa useaan kertaan maan lipun noustessa keskimmäiseen salkoon.

Samaan aikaan toisaalla: Suomessa käydään katkeraa jälkipyykkiä historian huonoimmasta tuloksesta olympialaisissa. Mene ja tiedä sitten, mitä pitäisi suomalaisessa urheiluskenessä tapahtua, mutta näiden kisojen perusteella Kummolan http://yle.fi/urheilu/3-9110320  peräänkuuluttama ns. Uuden-Seelannin malli ei liene yhtään huono idea. Tätä konseptia, jossa resurssit keskitetään vain tiettyihin lajeihin (joista menestystä on ylipäätään ihan aikuisten oikeasti odotettavissa) toteutti käsittääkseni reilun viiden miljoonan asukkaan Tanska, jonka joukkue toi Riosta 15 mitalia. Tämä on maan paras mitalisaalis olympialaisista sitten vuoden 1948. Ei paha.    https://en.wikipedia.org/wiki/Denmark_at_the_2016_Summer_Olympics 

Suomalaisista urheilijoista iso osa alisuoriutui jälleen kerran arvokisoissa, joka on käsittämätöntä. Me penkkiurheilijat ollaan armottomia, mutta pakostikin miettii, onko suomalaisten veronmaksajien rahoilla mielekästä maksaa näin isoa porukkaa kisoihin. Ja jos edes urheilujohtajat eivät halunneet asettaa mitalitavoitteita, niin sekin kertoo osaltaan aika karua kieltä.

Huoh... Lähden Carrington Lanelle katsomaan, vieläkö kultaiset ilmapallot on ehjiä.